“Me järjestämme matalan kynnyksen toimintaa!” on palveluntarjoajan kaunis ajatus. Miksi perheillä sitten on usein korkea kynnys ottaa yhteyttä tai kertoa muille käyttävänsä palvelua?
Vanhemmilla on saatavilla tietoa lasten kehityksestä ja vanhemmuudesta nykyään entistä enemmän. Jokaiseen mieltä askarruttavaan kysymykseen voi löytää satoja keskenään ristiriitaisiakin kasvatusneuvoja ja näkökulmia. Lisäksi sosiaalisen median tuottaman lisääntyneen informaation myötä vanhemmuuden rima on noussut, mikä aiheuttaa monissa vanhemmissa uupumusta, riittämättömyyden tunnetta ja häpeää, sekä vahvistaa ajatusta siitä, että vanhemman pitää pärjätä itse.
Suomessa on voimissaan edelleen individualistinen ja yksin pärjäämisen eetos. Emeritaprofessori Keltikangas-Järvisen mukaan liiallinen yksilöllisyys on muuttunut yksinäisyydeksi ja vahvistanut polarisaatiota. (Keltikangas-Järvinen, 2026.) Lisäksi monen ihmisen oma tukiverkosto jää hyvin pieneksi. Avun hakemisen kynnys nousee korkeaksi, ja palveluiden piiriin päätymistä pidetään usein häpeällisenä. Häpeään liittyy pelko tuomituksi tai hylätyksi tulemisesta tai siitä, että tulee nähdyksi huonossa valossa. Häpeä syntyy, mutta myös lieventyy suhteessa toisiin ihmisiin. Häpeältä suojaavat hyväksytyksi ja arvostetuksi tuleminen ja yhteyden kokeminen muihin. (Riipinen, 2020.)
Perheitä koskevien palveluiden pirstaleisuus ja epäselvät palvelupolut hämmentävät ja kuormittavat monia vanhempia – ja myös ammattilaisia. Soteuudistuksilla on pyritty yhdenmukaistamaan perheiden palveluita, mutta niiden saatavuus ja piiriin pääsemisen kriteerit vaihtelevat tai ovat kiristyneet. Taloudellisten leikkausten myötä moni ennaltaehkäisevä palvelu on kadonnut, mutta tuen tarve ei ole hellittänyt.
Yhteisöt tarjoavat tukea arkeen ja jaksamiseen
Perheiden moninainen arki rakentuu yhteisissä ympäristöissä, kuten kodeissa, kouluissa, päiväkodeissa ja palveluissa. Näissä kohtaamisissa syntyy myös vuorovaikutusta toisiin ihmisiin. Sosiaaliset kanssakäymiset auttavat ymmärtämään, että kaikkia yksilöitä yhdistää ihmisyys, haavoittuvuus, tarvitsevuus ja epätäydellisyys. Ihmisten välinen vuorovaikutus ja myötätunto poistavat parhaimmillaan häpeää.
Sote-alan palvelut tulisi tulevaisuudessa suuntautua entistä vahvemmin yhteisöihin, sillä ne rakentuvat koetusta osallisuudesta. Kun yhteisö tukee perhettä, syntyy yhteenkuuluvuutta ja huolenpidon kulttuuria.
Perheitä koskevien palveluiden pirstaleisuus ja epäselvät palvelupolut hämmentävät ja kuormittavat monia vanhempia – ja myös ammattilaisia.
Kun sote-alan ammattilainen toimii yhteisöissä, hän voi tunnistaa tukea tarvitsevat perheet ja samalla vahvistaa heidän olemassa olevia voimavarojaan. Oikea-aikainen tuki voi ehkäistä ongelmien kriisiytymistä ja näin myös lievittää häpeää. Kyse ei lopulta ole monimutkaisista ratkaisuista, sillä pelkkä läsnäolo, kuunteleminen, havainnointi ja olemassa olevan hyvän vahvistaminen voivat synnyttää merkittäviä muutoksia. Palvelut on rakennettava yhteisön keskellä osallisuutta vaalien ja ihmisiä kuunnellen (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, 2023, s 19).
Yhteiskunnan rakentamat jäykät palvelujärjestelmät ovat paikallaan tietyissä tilanteissa, mutta rinnalle tarvitaan joustavia tehtävänkuvia yhteisten päämäärien saavuttamiseksi.
Muutos edellyttää strategista suuntaa, kuten pitkäjänteistä muutoksen johtamista, sopimuksia ja uudenlaisen työotteen mahdollistamista. Ennen kaikkea se vaatii jalkautumista ihmisten arkeen, asiakkaiden keskelle, tasaveroisuutta, aitoa vuoropuhelua ja konkreettisia tekoja. Parhaimmillaan toimet vahvistavat perheiden toimijuutta ja tunnetta omasta pärjäämisestä osana yhteisöä, jolloin he voivat kokea aiemmin stigmatisoivina ajatellut palvelut luonnollisena tai jopa trendikkäänä tapana elää vanhemmuutta.
Palveluiden yhteiskehittäminen mahdollistaa aidon asiakaslähtöisyyden
Sote-alan johtamisen haasteena on tunnistaa ja ymmärtää laajemman palveluintegraation merkitys. Esimerkiksi julkisen ja kolmannen sektorin toimijoiden yhteistyö arjen tasolla ja johtamisessa voi sujuvoittaa perheiden palveluverkostoa sekä edistää hyvinvointia.
Perheiden ennaltaehkäisevistä palveluista tulisi puhua arvostavasti ja rohkaisevasti. Kun palvelut rakennetaan yhdessä perheiden kanssa, voi suhtautuminen niihin muuttua entistä positiivisemmaksi. Parhaimmassa tapauksessa perheiden osallisuuden kautta syntyy sitoutumista ja häpeän hälventymistä, jolloin palvelut ovat luonnollinen osa yhteisön elämää.
Yhteiskehittäminen voi laajentaa ammattilaisen työotetta ja käsitystä omasta tehtävästään yksittäisen työn näkökulmasta kohti yhteistä, kokonaisvaltaista toimintamallia. Kun työn tavoitteet ja toimintatavat rakennetaan yhdessä, ne juurtuvat paremmin käytäntöön. Tällöin myös toiminnan vaikutusten arviointi on johdonmukaisempaa, sillä arviointi perustuu yhteisesti määriteltyihin tavoitteisiin ja toimintaperiaatteisiin.
Ammattilaiset eivät voi yksin määritellä palvelua matalakynnyksiseksi tai stigmattomaksi – sen ratkaisevat palveluiden käyttäjät ja ympäröivä yhteisö. Jokainen ammattilainen voi kuitenkin muuttaa palvelukulttuuria, sillä sanoilla ja asenteilla on paljon merkitystä.
Lähteet
Keltikangas-Järvinen, L. (2026). Itsekkyyden aika. WSOY
Riipinen, P. (12.8.2020). Häpeä lievittyy myötätunnolla. Psykologilehti. https://psykologilehti.fi/hapea-lievittyy-myotatunnolla/
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. (2023). Osallisuuden edistäjän opas. https://www.julkari.fi/server/api/core/bitstreams/6130cddb-50e5-42f2-92d4-0b0a105dca48/content
Kirjoittajat
Hanna Rajalin
projektipäällikkö, Pikkuhelppiä perheille -hanke, Lasten ja nuorten keskus, sosionomi (YAMK) -opiskelija
Tiina Heiskanen
diakoni, Riihimäen seurakunta, sosionomi (YAMK) -opiskelija
Anna-Kaisa Härkönen-Ibrahim
perhetyön sosiaaliohjaaja, Helsingin kaupunki, sosionomi (YAMK) -opiskelija
Marianne Jokela
vs. päiväkodin johtaja, Harjavallan kaupunki, sosionomi (YAMK) -opiskelija
Arja Koski
Diakonia-ammattikorkeakoulu Lehtori, FT, THM
