Suomessa ja Euroopassa eletään vaihetta, jossa tulevan EU-rahoituskauden suuntaa määritellään kovien paineiden keskellä. Kilpailukyky, turvallisuus, varautuminen, muuttoliike, vihreä siirtymä ja talouden kestävyys ovat kaikki todellisia ja tärkeitä kysymyksiä. Samalla herää huoli, mitä tapahtuu alueelliselle oikeudenmukaisuudelle, jos rahoituksen kohdentamista ohjaavat yhä vahvemmin keskitetyt kansalliset ratkaisut ja markkinalähtöinen ajattelu.
Euroopan komission ehdotus tulevaksi monivuotiseksi rahoituskehykseksi vuosille 2028–2034 painottaa tuloksia, poliittisia prioriteetteja ja EU-rahoituksen vaikuttavuutta. Komissio on myös esittänyt uudenlaista kansallisten ja alueellisten kumppanuussuunnitelmien mallia, jossa useita rahoitusvirtoja tarkasteltaisiin nykyistä yhtenäisemmin. Suomen valtioneuvosto on puolestaan kuvannut tulevaa rahoituskehystä yhdeksi lähivuosien keskeisimmistä EU-politiikan kysymyksistä.
Tämä kehitys ei ole itsessään ongelma. On perusteltua, että rahoituksella halutaan saada aikaan tuloksia. On myös ymmärrettävää, että globaali turvallisuustilanne, talouden paineet ja Euroopan kilpailukyvyn vahvistaminen vaikuttavat rahoituksen painopisteisiin. Ongelma syntyy, jos yksinkertaistamisen ja tulosperusteisuuden nimissä kadotetaan alueiden oma ymmärrys siitä, millaisiin tarpeisiin rahoituksella pitäisi vastata.
Tulevan ohjelmakauden lähestyessä on tärkeää muistuttaa, että kansallisen rahoituskehyksen, tai niin sanotun kansallisen kuoren, kohdentamisessa alueita on kuultava aidosti. Alueilla tiedetään parhaiten, missä haavoittuvuudet ovat, millaiset ratkaisut toimivat ja millaisia seurauksia keskittämisellä on ihmisten arkeen. Keskusjohtoinen malli voi näyttää hallinnollisesti selkeältä, mutta se ei välttämättä tuota parasta taloudellista eikä sosiaalista tulosta.
Ammattikorkeakoulut alueellisen kehittämisen ajureina
Ammattikorkeakouluilla on lakiin kirjatun tehtävänsä mukaisesti ollut merkittävä rooli alueellisen kehittämisen toteuttamisessa ja toimeenpanossa aluerahoituksen näkökulmasta. Alueiden kilpailukyky, osaajien saatavuus ja elinvoima on ollut keskiössä ammattikorkeakoulujen alueilla tehdyssä tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoiminnassa.
Tämä koskee erityisesti harvaan asuttuja alueita. Itä- ja Pohjois-Suomi eivät ole vain kartan reuna-alueita tai kustannuseriä. Ne ovat alueita, joilla ikääntyminen, sairastavuus, pitkät etäisyydet, palvelujen saatavuus, nuorten työttömyys ja tulevaisuususkon horjuminen muodostavat kysymyksiä, joita ei ratkaista yhdellä valtakunnallisella mallilla. Kyse on myös koko Euroopan kokonaisturvallisuudesta. Asuttu ja elävä alue on aina parasta puolustusta. Pohjoiset harvaan asutut alueet on tunnistettu myös EU-keskustelussa erityisiksi alueiksi, joiden kehittämisessä tarvitaan kohdennettua tukea, alueellista joustavuutta ja pitkäjänteistä politiikkaa.
Alueellinen eriarvoisuus lisää kustannuksia
Jos rahoitus kohdistuu vain sinne, missä väestöä on eniten, yritystoiminnan kasvu näyttää nopeimmalta tai tulokset ovat helpoimmin mitattavissa, vaarana on, että heikommassa asemassa olevat ihmiset jäävät entistä kauemmas tuesta. Itä-Suomessa tämä voi tarkoittaa vähävaraisia, sairaita ja ikääntyviä ihmisiä, joille palvelujen etääntyminen ei ole vain käytännön hankaluus vaan todellinen este. Pohjoisessa se voi tarkoittaa nuoria, joiden työllistymisen, mielenterveyden ja osallisuuden kysymykset ovat samalla koko alueen tulevaisuuden kysymyksiä.
Jos rahoitus kohdistuu vain sinne, missä väestöä on eniten, yritystoiminnan kasvu näyttää nopeimmalta tai tulokset ovat helpoimmin mitattavissa, vaarana on, että heikommassa asemassa olevat ihmiset jäävät entistä kauemmas tuesta.
Palvelujen saavutettavuus ei ole tekninen yksityiskohta. Se on yhdenvertaisuuskysymys. Jos palvelu siirtyy pitkän matkan päähän, jos digitaaliset ratkaisut eivät tavoita kaikkia tai jos varhainen tuki jää saamatta, ongelmat eivät katoa. Ne muuttuvat usein raskaammiksi, inhimillisesti kipeämmiksi ja taloudellisesti kalliimmiksi. Siksi harvaan asuttujen alueiden unohtaminen ei ole säästöä. Se on kustannusten siirtämistä tulevaisuuteen.
Hyvinvointi on turvallisuutta
Ajatus siitä, että asuttu raja on turvallinen raja, on tässä ajassa erityisen tärkeä. Rajaturvallisuus ei tarkoita vain valvontaa, teknologiaa tai viranomaistoimintaa. Se tarkoittaa myös sitä, että raja-alueilla on elinvoimaisia yhteisöjä, toimivia palveluja, koulutus- ja työmahdollisuuksia, osallisuutta ja luottamusta yhteiskuntaan. Myös maahanmuuttajien kotoutuminen ja kuuluminen paikallisiin yhteisöihin ovat osa tätä kokonaisuutta.
Hyvinvointi on turvallisuutta. Nuorten mielenterveys, ikääntyneiden arjen tuki, työ- ja toimintakyky, koulutuspolut, kotoutuminen ja yhteisöllisyys eivät ole pehmeitä aiheita, joihin voidaan palata, jos rahaa jää. Ne ovat osa yhteiskunnan kestävyyttä. Jos nämä näkökulmat ohitetaan rahoituksen kohdentamisessa, turvallisuudesta tulee helposti liian kapea käsite. Silloin se ei tavoita ihmisten arkea eikä alueiden todellista resilienssiä.
Kohti vaikuttavuuden mittaamista
Ammattikorkeakoulut ja yliopistot hakevat paikkaansa muuttuvassa rahoitusympäristössä: osa tiivistää yhteistyötä, osa yhdistyy ja osa etsii uutta profiiliaan alueellisessa ja kansainvälisessä kilpailussa. Tässä myllerryksessä korkeakoulujen ei pidä unohtaa yhtä perustehtäväänsä: alueiden kehittämistä ja ihmisten osaamisen vahvistamista. Ammattikorkeakoulujen vahvuus on juuri siinä, että ne toimivat lähellä työelämää, palvelujärjestelmiä, kuntia, järjestöjä ja ihmisten arkea.
Diakonia-ammattikorkeakoulu (Diak) tarkastelee aluekehitystä niiden ihmisten näkökulmasta, joiden asema on heikoin tai joiden ääni ei muuten kuulu. Se tarkoittaa sosiaalisen kestävyyden, osallisuuden, hyvinvoinnin ja varhaisen tuen nostamista osaksi kilpailukyvyn ja turvallisuuden keskustelua. Aluekehitys ei voi olla vain investointeja, teknologiaa ja yritystoiminnan kasvua. Se on myös kysymys siitä, pysyvätkö ihmiset mukana yhteiskunnassa.
Tulevalla ohjelmakaudella vaikuttavuuden mittaaminen korostuu entisestään. Tarvitaan tietoa siitä, mitä rahoituksella saadaan aikaan, mutta vaikuttavuutta ei pidä kaventaa vain nopeisiin talous- tai työllisyyslukuihin. On mitattava myös osallisuutta, hyvinvoinnin muutosta, palvelujen saavutettavuutta, yhteisöjen resilienssiä ja varhaisen tuen vaikutuksia. Muuten päätöksenteosta katoaa juuri se tieto, joka kertoo, onko rahoitus vahvistanut ihmisten ja alueiden todellisia mahdollisuuksia.
Diakissa kehitetty TKI-toiminnan vaikuttavuusmittaristo pystyy tavoittamaan hyvinvoinnin, osallisuuden ja varhaisen tuen kaltaisia muutoksia. Siten se vastaa juuri siihen suuntaan, johon rahoitus on siirtymässä: tekemisen raportoinnista kohti vaikutusten osoittamista. Tämä ei tarkoita, että kaikkea inhimillisesti arvokasta voisi typistää numeroiksi. Se tarkoittaa, että myös sosiaalista kestävyyttä on tehtävä näkyväksi päätöksenteossa.
Paikkaperustaisen kehittämisen tarve
Alueellisen eriarvoisuuden näkökulmasta tulevan rahoituskauden keskeinen kysymys on, uskalletaanko alueille antaa riittävästi tilaa määritellä omat tarpeensa. Yksi malli ei toimi samalla tavalla kasvukeskuksessa, rajaseudulla, saaristossa, itäisen Suomen muuttotappiokunnassa tai pohjoisen pitkien etäisyyksien alueella. Paikkaperustainen kehittäminen ei ole hallinnollista hankaluutta, vaan edellytys sille, että rahoitus osuu oikein.
Tieteellisessä aluekehityskeskustelussa tätä on kuvattu usein paikkaperustaisen politiikan kautta. Ajatus on yksinkertainen mutta päätöksenteossa joskus hankala: alueiden kehittämistä ei voi suunnitella vain ylhäältä keskimääräisen alueen mukaan, koska keskimääräistä aluetta ei ole olemassa. Tarvitaan paikallista tietoa, alueiden omaa toimijuutta ja ymmärrystä siitä, miten taloudelliset, sosiaaliset ja demografiset haasteet kietoutuvat yhteen.
Siksi on tärkeää, että kansallisen rahoituskehyksen kohdentamisessa huomioidaan vahvasti Itä- ja Pohjois-Suomen erityispiirteet. Harvaan asuttujen alueiden kehittäminen ei ole vastakohta kilpailukyvylle, vaan osa kestävää kilpailukykyä. Samalla se on osa turvallisuutta, yhdenvertaisuutta ja taloudellista viisautta.
Jos alueiden ihmisten hyvinvointi unohtuu rahoituspäätöksistä, ei säästetä rahaa vaan siirretään kustannuksia tulevaisuuteen ja heikennetään luottamusta, osallisuutta ja yhteiskunnan kykyä vastata kriiseihin. Jos taas rahoitus kohdistetaan tavalla, joka tunnistaa alueiden erilaiset lähtökohdat, voidaan rakentaa sekä inhimillisesti että taloudellisesti kestävämpää Suomea ja Eurooppaa.
Lähteet
Euroopan unionin neuvosto. (2026). Yleisten asioiden neuvosto, 26. toukokuuta 2026: keskustelu EU:n monivuotisesta rahoituskehyksestä 2028–2034. Saatavilla: https://www.consilium.europa.eu/fi/meetings/gac/2026/05/26/
Iammarino, S., Rodríguez-Pose, A., & Storper, M. (2019). Regional inequality in Europe: Evidence, theory and policy implications. Journal of Economic Geography, 19(2), 273–298
Northern Sparsely Populated Areas network. (2024). Comments from the Northern Sparsely Populated Areas on the future of cohesion policy.
OECD. (2023). Cohesion and place-based policies post-emergency in the EU: Why monitoring is more important than ever. OECD.
Rodríguez-Pose, A. (2018). The revenge of the places that don’t matter, and what to do about it. Cambridge Journal of Regions, Economy and Society, 11(1), 189–209
Valtioneuvosto. (2025). EU:n monivuotinen rahoituskehys vuosille 2028–2034.
Blogissa on käytetty ChatGPT 5.5 -tekoälysovellusta tekstin muokkaamiseen ja sujuvoittamiseen (käytetty 26.5.2026).
Kirjoittajat
Katariina Ala-Rämi
Diakonia-ammattikorkeakoulu Erityisasiantuntija, FTKati Komulainen
Diakonia-ammattikorkeakoulu Toimitusjohtaja-rehtori, TtT, KL
