Diakin olemassaolon peruste on sen kansallinen erityistehtävä. Se ei kuitenkaan säily itsestään pelkkänä toimiluvan kirjauksena – sen on elettävä sekä korkeakoulussa että sen taustayhteisöissä.
Kolmekymmentä vuotta sitten joukko kirkollisia oppilaitoksia teki jotakin, jonka kipeyttä ei ole aina täysin ymmärretty. Ne luovuttivat omat opistoasteiset tutkintonsa pois. Diakonissalaitoksille se merkitsi, etteivät ne enää itse kouluttaisi diakonissoja. Seurakuntaopistolle ja muille se merkitsi vastaavaa luopumista.
Ne tekivät sen, koska yhteinen tavoite oli sitäkin tärkeämpi: kirkolliset opistoasteen tutkinnot oli saatava korkeakoulutasolle, jotta ne eivät jäisi toisen asteen koulutukseksi. Se tavoite saavutettiin siirtämällä tutkinnot osaksi Diakin opetusta.
Omistajuus muutoksessa
Alkuvuosina Diakin yksiköt toimivat vuokralaisina omistajiensa tiloissa, entisissä opistoissa. Samastuminen taustayhteisöön oli vahvaa, ja moni yksikönjohtaja oli samalla omistajayhteisön johtaja.
Vuosien mittaan tilanne on muuttunut. Kampusverkko on tiivistynyt ja lainsäädännön uudistus vuonna 2014 toi hallitukseen omistajien rinnalle sidosryhmien, henkilöstön ja opiskelijoiden edustajia. Diakin linja on itsenäistynyt suhteessa omistajiinsa. Korkeakouluautonomian kannalta tämä on ollut oikea ja välttämätön kehitys.
Samalla se on johtanut yksinkertaiseen päätelmään: omistajuuden on muututtava juridisesta sisällölliseksi. Omistajuudessa korostuu taloudellisen hyödyn sijaan sisällöllinen anti: tutkittu tieto, kehittämiskumppanuus, osaajat, yhteinen ääni. Sen tarjoaminen on Diakin tehtävä, ei omistajan.
Erityistehtävä on olemassaolon peruste
Miksi Diakia sitten tarvitaan?
Diakin kansallinen erityistehtävä kirkollisen alan kouluttajana on sen olemassaolon peruste. Kaikki muut tehtävät – sosionomien, sairaanhoitajien ja tulkkien kouluttaminen, sote-alan kehittäminen, hanketyö – joku muukin voisi periaatteessa tehdä. Diak tarjoaa ainoana korkeakouluna sosionomi (AMK), diakoniatyö- ja sairaanhoitaja (AMK), diakoninen hoitotyö -tutkintoja.
Tämä ei tarkoita, että kirkollisten tutkintojen tulisi olla Diakin sisällä erityisasemassa. Päinvastoin: on ollut tyylikästä, ettei niitä ole kannateltu kukkana kämmenellä, koska vaihtoehtona olisi ollut kirkollisen koulutuksen siiloutuminen omaksi saarekkeekseen. Diakin voima on ollut siinä, että diakoniatyöntekijäksi opiskeleva istuu samalla kurssilla kuin tuleva sairaanhoitaja.
Diakin voima on ollut siinä, että diakoniatyöntekijäksi opiskeleva istuu samalla kurssilla kuin tuleva sairaanhoitaja.
Samalla on syytä huomioida, että esimerkiksi sairaanhoitajatutkinnon sisältöjä säätelevät tiukat normit. Kun aika on vakio, jostakin on tingittävä. Ellei teologisista ja kirkollisista opinnoista pidetä huolta, niiden tila voi kaventua. Tämä on kuitenkin opetussuunnittelussa ratkaistavissa oleva valinta.
Kirkkosuhde tarvitsee rakenteen
Diakia ei kirkossa tunneta niin hyvin kuin voisi kuvitella. Perustamisvaiheessa asia oli toisin: silloin kirkon ylin johto osallistui keskusteluun näkyvästi ja otti kantaa. Sittemmin kirkon yhteiskunnallinen ääni on muuttunut hiljaisemmaksi ja henkilökohtaisemmaksi, ja Diak on samaan aikaan profiloitunut yhä vahvemmin yhteiskunnalliseksi korkeakouluksi.
Diakin kannattaakin hoitaa kirkkosuhdettaan tutkintokeskeisesti. Vihkimykset, virkakelpoisuudet ja koulutusrakenteet ovat konkreettisia asioita, joiden ympärille yhteys rakentuu luontevammin kuin julistusten varaan.
Siksi kirkon piirissä käytävä keskustelu diakonaatista eli kirkon virkatehtävien rakenteesta on Diakille kiinnostava. Jos laaja-alainen diakonaatti etenisi kirkolliskokouksessa, se sitoisi diakonivihkimyksen ja sitä kautta piispanviran suoraan Diakiin. Muutos toisi mukanaan myös ratkaistavia asioita, kuten kirkon nuorisotyönohjaajien aseman virkarakenteessa. Laaja-alaisen diakonaatin tukeminen on kuitenkin ollut Diakin tavoite jo vuonna 1996. Siksi sitä on luontevaa jatkaa.
D-alkuisuus ei riitä
Diakin ympärillä on poikkeuksellisen tiivis joukko toimijoita, joilla on sama alkukirjain ja sama juuri. Kokemus on kuitenkin opettanut, ettei yhteinen historia yksin luo yhteistyötä. Diakonialaitosten yhteiselimiä on ollut vuosikymmenten mittaan useita, ja niissä on aina pystytty puhumaan siitä, mistä oli sovittu puhuttavan. Todelliset strategiset kysymykset ovat jääneet pöydän ulkopuolelle, koska samat toimijat ovat myös toistensa kilpailijoita.
Tämäkin olisi tutkimisen arvoinen aihe. Mutta se on ennen kaikkea kutsu: yhteinen alkukirjain ei tuota lisäarvoa, yhteinen sisältö tuottaa. Strategia nimeää Diakin vahvuudeksi katsomus- ja kulttuuridialogin kehittämisen. Sen ensimmäinen koekenttä voisi hyvin olla oma verkosto.
Itsenäisyys ja seuraava askel
Ammattikorkeakoulukentässä kysytään säännöllisin väliajoin, tarvitaanko Suomessa näin monta pientä korkeakoulua. Vastaus on, että Diakin itsenäisyys on toistaiseksi arvo sinänsä – ei kokonsa vaan tehtävänsä vuoksi. Kukaan ei vaadi Poliisiammattikorkeakoulun lakkauttamista sillä perusteella, että se on pieni yksikkö. Kansallinen erityistehtävä on peruste, jota koon logiikka ei kumoa.
Mutta erityistehtävä on lunastettava, ja siihen liittyy kaksi asiaa, joista voi olla aidosti toiveikas.
Ensimmäinen on ammattikorkeakoulujen mahdollisuus tohtorintutkintoon. Se olisi selvä askel eteenpäin. Suunta on oikea myös periaatteessa: yhteistyö yliopiston kanssa kanssa on parempi tie kuin ammattikorkeakoulujen erityislaatuisuuden korostaminen. Hyvä tutkimus on hyvää tutkimusta riippumatta siitä, missä viitekehyksessä se tehdään. Kun ihmiset päästetään saman pöydän ääreen, huomataan nopeasti, ettei ero olekaan niin suuri kuin luullaan.
Toinen tehtävä on Diakin sisäinen. Aikanaan oli välttämätöntä saada yksiköiden opetus tasalaatuiseksi, koska tasoerot olivat suuria. Sitä työtä on nyt tehty riittävän kauan. Seuraava askel olisi antaa enemmän tilaa opettajien ainutlaatuisuudelle – ei vain yleisöluennoilla vaan tutkintojen sisällä. Ihmiset pääsisivät puhumaan siitä, minkä he parhaiten osaavat ja mitä he ovat itse tutkineet. Se on opetusta, joka mikään teknologia ei tule korvaamaan.
Diak vuonna 2028 on strategian mukaan enemmän kuin korkeakoulu. Sen se voi hyvin olla. Mutta ensin sen on oltava se korkeakoulu, jota kukaan muu ei voi olla.
Blogi on osa Radikaalisti inhimillinen – Diak 30 vuotta -juttusarjaa, joka kuvaa Diakonia-ammattikorkeakoulun historiaa ja kasvua radikaalisti inhimilliseksi korkeakouluksi. Blogi perustuu Liisa Björklundin ja Mikko Malkavaaran keskusteluun elokuussa 2026 ja jatkaa Malkavaaran Diak 25 vuotta -blogisarjaa.
Kirjoittajat
Liisa Björklund
Diakonia-ammattikorkeakoulu Erityisasiantuntija
