Eriarvoisuus, huono-osaisuus ja toiminnan yhteiskunnallinen vaikuttavuus eivät ole Diakille uusia painotuksia, vaan ne ovat muodostaneet myös Diakin tutkimuksen identiteetin ja ytimen sen alkuvuosikymmenistä lähtien. Alkuvuosista lähtien Diak on ollut tunnettu vahvasta tutkimustyöstä, omista tohtoriohjelmista henkilöstölle ja myöhemmin kolmesta tutkimusohjelmasta.
Diakin arvopohja pohjautuu tasa-arvoon ja ihmisten yhdenvertaisuuteen. Tämä on ohjannut tutkimustoiminnan yhteiskunnan marginaaleihin huono-osaisten luo. Piispa Ilkka Kantolan sanoja Porissa vuodelta 2004 mukaillen – tulee mennä kohtaamaan elämän rosoinen puoli ”veneiden alle”, huono-osaisten luo.
Jo 2000-luvun alussa, kun ammattikorkeakoulut saivat luvan tehdä tutkimusta, Diakissa syvennyttiin pahoinvoinnin alueellisiin eroihin sekä palveluiden ja hankkeiden vaikuttavuuteen. Yhteiskunnallisen ja kirkollisen kentän yhdistäminen sekä arvojen läsnäolo ovat tehneet Diakista vahvan aluevaikuttajan, jonka ytimessä on sovelletun tiedon tuottaminen.
Osallisuuden rakentaminen vaati jo tuolloin marginalisaation havaitsemista, kohderyhmien määrittelyä, tukirakenteiden luomista sekä tiedon viemistä käytäntöön kaikkien osallistumisen turvaamiseksi.
Nykykehityksen huolenaiheet
Uusi strategia jatkaa tätä 30 vuoden jatkumoa, jossa arvojohtajuus, eriarvoisuuden vähentäminen ja konkreettinen yhteiskunnallinen vaikuttavuus muodostavat toiminnan rungon.
Huono-osaisuuden perusluonne on pysynyt melko samanlaisena kautta historian, vaikka uusia ilmiöitä ja väestöryhmiä on huono-osaisuuden kurimukseen joutunut. Mikä herättää tutkijan huolen 2020-luvun kehityksessä?
Elämänlaatua ja hyvinvointia mittaavat Tilastokeskuksen (2026) tutkimukset paljastavat merkittävän systemaattisen muutoksen suomalaisessa yhteiskunnassa: eri sukupolvien elämään tyytyväisyys on lähtenyt kulkemaan eri suuntiin. Siinä missä vanhemmat ikäluokat kokevat elämänsä usein vakavaraiseksi, turvalliseksi ja tyydyttäväksi, nuorten ja nuorten aikuisten tyytyväisyys on samaan aikaan laskenut selvästi. Tämä näkyvä ilmiö haastaa perinteisen käsityksen siitä, että jokainen uusi sukupolvi saavuttaisi edeltäjiään korkeamman elintason ja paremman hyvinvoinnin.
Siinä missä vanhemmat ikäluokat kokevat elämänsä usein vakavaraiseksi, turvalliseksi ja tyydyttäväksi, nuorten ja nuorten aikuisten tyytyväisyys on samaan aikaan laskenut selvästi.
Nuorten kokema matala tyytyväisyys ja pahoinvointi ei selity pelkästään yksilöllisillä elämänhallinnan haasteilla, vaan taustalla vaikuttavat syvät yhteiskunnalliset ja kulttuuriset murrokset. Samanaikaiset suorituspaineet oppilaitoksissa ja työelämässä, epävarmuus tulevaisuudesta sekä globaalit kriisit luovat taustan, jossa nuorten mielenterveys ja arjen jaksamisen resurssit joutuvat koetukselle.
Yhteiskunnan eriarvoistuminen ei siis ilmene ainoastaan tulo- ja varallisuuseroina, vaan myös henkisenä ja sosiaalisena kuiluna ihmisten välillä.
Yhteisöjen puute heijastuu hyvinvointiin
Kun yhteiskunnallinen koheesio perustui aiemmin vahvoille yhteisille instituutioille, kirkolle, järjestötoiminnalle sekä naapuriavulle, niin keskiöön ovat nyt nousseet yksilönvapaudet, itsemääräämisoikeus ja henkilökohtaiset valinnat.
Tämä yksilöllistymisen murros on toki vapauttanut ihmisiä tiukoista normeista, mutta kolikon kääntöpuolena on yhteisöllisen kannattelun väheneminen. Kun velvollisuudet yhteisöä kohtaan ovat ohentuneet, myös yhteisön tarjoama suoja ja turva ovat vaimentuneet. Nuoret kasvavat maailmassa, jossa heillä on vapaus valita oma polkunsa, mutta samalla he kantavat helposti yksin täyden vastuun valintojensa onnistumisesta tai epäonnistumisesta.
Moniarvoistuvassa ja eriytyvässä arjessa eri sukupolvet kohtaavat yhä harvemmin luonnollisissa yhteyksissä. Tästä seuraava ymmärryksen ja empatian suoranainen puute näkyy yhä vahvemmin ja erityisesti muiden väestöryhmien kuin vanhojen ja nuorten välillä. Tämä empatian puute näkyy erityisesti joidenkin poliitikkojen puheissa, missä marginaaliin pyritään siirtämään kaikki uusi ja erilainen.
Nuorten tulevaisuususko kaipaa vahvistusta
Kehityksen suunnan kääntäminen edellyttää arjen vuorovaikutuksen ja järjestelmätason luottamuksen – yhtäaikaista tarkastelua. Pirstaloituneessa ja yksilökeskeisessä yhteiskunnassa aito, kasvokkainen vuorovaikutus nousee keskeiseksi meitä kannattelevaksi voimaksi. Yksinäisyys ei ole vain yksilön tunnereaktio, vaan sosiaalisten rakenteiden ohentumisesta aiheutuva tilanne. Matalan kynnyksen kohtauspaikat, sukupolvien väliset yhteisöt ja arvostava arjen vuorovaikutus luovat turvaverkon, joka lieventää suorituspaineita ja rakentaa kokemusta yhteisöön kuulumisesta.
Samalla on tunnistettava, ettei arjen vuorovaikutus yksin riitä, jos nuoret kokevat jäävänsä yksin yhteiskunnallisten järjestelmien rattaissa. Julkisen sektorin ja palvelujärjestelmän keskeisin tehtävä onkin vahvistaa nuorten institutionaalista luottamusta – uskoa siihen, että yhteiskunta tarjoaa turvaa, oikeudenmukaisuutta ja selkeitä tulevaisuudenpolkuja. Tämä edellyttää ennaltaehkäiseviä ja helposti saavutettavia sosiaali-, terveys- ja koulutuspalveluja sekä aitoa kokemusta siitä, että nuoria kuullaan ja heidän tarpeisiinsa vastataan päätöksenteossa.
Nuorten tyytyväisyyden lasku ja väestöryhmien välinen eriytyminen ja repivä julkinen keskustelu ovat yhteiskunnallisen kehityksen seurauksia, joihin voidaan vaikuttaa. Diakin tehtävänä on edelleen kouluttaa ammattilaisia ja tuottaa palveluinnovaatioita vahvaan tutkimukseen pohjautuen. Aikanaan hahmottelemani määritelmä ammattikorkeakoulun tutkimukselle – oikein, totta ja hyödyllistä – tuntuu edelleen hyvältä ohjenuoralta tuottaa tutkimustietoa eriarvoisuuden poistamiseksi.
Lähde
Tilastokeskus. (2026). Suomen virallinen tilasto (SVT): Elinolotilasto: Tyytyväisyys elämään 16 vuotta täyttäneessä kotitalousväestössä iän mukaan, 2013-2025. Helsinki: Tilastokeskus [Viitattu: 17.9.2026]. Saantitapa: https://stat.fi/fi/tilasto/eot
Blogi on osa Radikaalisti inhimillinen – Diak 30 vuotta -juttusarjaa, joka kuvaa Diakonia-ammattikorkeakoulun historiaa ja kasvua radikaalisti inhimilliseksi korkeakouluksi.
