Kun valmistuin terveydenhoitajaksi, ajattelin ymmärtäväni melko hyvin, mitä terveyden edistäminen tarkoittaa. Tiesin, että terveyteen vaikuttavat muutkin asiat kuin sairaudet. Koulutus, toimeentulo, asuminen, työ, sosiaaliset suhteet ja ympäristö. Tiesin myös, että väestöryhmien välillä on merkittäviä terveyseroja.
Tiesin tämän teoriassa. Työ paperittomien ihmisten kanssa on opettanut minulle, mitä se tarkoittaa käytännössä.
Eriarvoisuus rakentuu elämänpolulla
Olen ymmärtänyt, että eriarvoisuus ei ala terveydenhuollon ovella. Usein se on rakentunut ihmisen elämään jo paljon ennen sitä.
Ja siksi vastaan tämän puheenvuoron otsikkoon, miltä eriarvoisuus näyttää marginalisoidun ihmisen näkökulmasta, ehkä näin: se näyttä ennen kaikkea erilaisilta mahdollisuuksilta elää terveenä.
Työskentelen paperittomien terveydenhoitajana. Paperiton ei ole ihmistyyppi. Paperittomilla ihmisillä ei ole yhteistä persoonallisuutta, kulttuuria, koulutusta tai elämäntarinaa. Paperittomuuteen voidaan päätyä hyvin erilaisesta tilanteista. Yhteistä on juridisesti epävarma asema.
Ja juuri tässä on yksi työn keskeisistä ristiriidoista. Paperittomuus on hallinnollinen määritelmä, mutta sen seuraukset eivät jää hallintoon. Ne voivat ulottua asumiseen, toimeentuloon, työntekoon, turvallisuuteen, ihmissuhteisiin ja tulevaisuuden suunnitteluun. Ja lopulta terveyteen.
Terveydenhuollossa näemme tämän usein vasta viimeisessä vaiheessa. Näemme oireen. Näemme hoitamattoman sairauden. Näemme puuttuvan rokotussuojan. Näemme keskeytyneen hoidon.
Mutta oireen taustalla saattaa olla pitkä ketju tapahtumia, joista yksikään ei varsinaisesti ole lääketieteellinen. Siinä terveydenhuolto kohtaa eriarvoisuuden.
Haavoittuvuus on olosuhteissa, ei ihmisessä
Olen miettinyt työssäni paljon myös sanaa ”haavoittuva”. Puhumme paperittomista usein haavoittuvassa asemassa olevina ihmisinä. Käsite on tarpeellinen, mutta siinä on myös ongelma.
Paperittomuus on hallinnollinen määritelmä, mutta sen seuraukset eivät jää hallintoon. Ne voivat ulottua asumiseen, toimeentuloon, työntekoon, turvallisuuteen,
ihmissuhteisiin ja tulevaisuuden suunnitteluun. Ja lopulta terveyteen.
Se voi saada kuulostamaan siltä, että haavoittuvuus sijaitsee ihmisessä. Ikään kuin se olisi hänen ominaisuutensa. Usein pitäisi puhua enemmin haavoittavista olosuhteista.
Ihminen voi olla erittäin toimintakykyinen, koulutettu, kekseliäs ja sitkeä ja silti elää tilanteessa, jossa hänen mahdollisuuteensa suojella omaa terveyttään ovat rajalliset. Tämä ero on tärkeä.
Koska jos näemme haavoittuvuuden ihmisen ominaisuutena, pyrimme helposti korjaamaan ihmistä. Jos näemme sen myös olosuhteiden seurauksena, alamme kysyä, mitä ympärillä pitäisi muuttaa.
Terveydenhoitajan työssä tämä näkyy erityisen hyvin terveyden edistämisessä. Meidän ammattimme perustuu vahvasti ajatukseen ennaltaehkäisystä.
Kannustamme ihmisiä huolehtimaan ravitsemuksesta, liikunnasta, unesta, rokotuksista ja pitkäaikaissairauksien hoidosta. Mutta olen joutunut kysymään itseltäni: Mitä terveysneuvonta merkitsee ihmiselle, jonka arki on jatkuvasti epävarma? Ei siksi, ettei hän ymmärtäisi terveydenmerkitystä. Vaan siksi, että ihmisen kyky huolehtia terveydestään ei synny pelkästä tiedosta.
Siihen tarvitaan myös resursseja. Turvallisuutta. Aikaa. Mahdollisuutta suunnitella huomista.
Terveys ei ole vain yksilön ominaisuus tai hänen valintojensa summa, se rakentuu suhteessa niihin mahdollisuuksiin, joita ympäristö hänelle tarjoa.
Ja siksi ajattelen, että paperittomien kanssa tehtävä työ kertoo lopulta paljon muustakin kuin paperittomuudesta.
Marginaalit tekevät rakenteet näkyviksi
Marginaalit tekevät yhteiskunnan rakenteita näkyviksi. Ne osoittavat, mitä tapahtuu silloin, kun tavalliset oletuksemme eivät päde. Kun ihmisellä ei ole niitä resursseja, tietoa tai asemaa, joiden varaan palvelujärjestelmä on rakennettu.
Siksi marginaalista saatu tieto ei ole marginaalista tietoa. Se on tietoa koko järjestelmästä. Ja tässä on myös koulutuksen tehtävä.
Korkeakoulutuksen tärkein tehtävä ei ole antaa valmiita vastauksia. Sen pitäisi antaa kyky tunnistaa kysymykset, joita työelämässä pitää uskaltaa esittää.
Kenet me näemme? Kenen ääntä kuulemme? Minkä selitämme yksilön valinnaksi, vaikka taustalla on rakenteellinen este? Ja mitä pidämme normaalina vain siksi, että olemme tottuneet siihen?
Tässä piilee myös toivo. Ei ajatus siitä, että kaikki voidaan ratkaista. Vaan ymmärrys siitä, että eriarvoisuus ei ole muuttumaton asiantila. kun tunnistamme mekanismeja, jotka tuottavat sitä, voimme myös vaikuttaa niihin.
Yksi käytäntö voidaan muuttaa. Yksi palvelu voidaan tehdä saavutettavammaksi. Yksi ammattilainen voi tarkastella omaa toimintaansa uudella tavalla. Ja ihmisen kokemus voidaan ottaa vakavasti tietona, ei vain kokemuksena.
Kun ajattelen Diakin juhlavuoden teemaa, radikaalisti inhimillinen, ajattelen lopulta hyvin yksinkertaista asiaa. Sitä, että ihmisen arvo ei voi rippua siitä, kuinka helposti hänen elämäntilanteensa sopii meidän järjestelmämme.
Terveydenhoitajana haluan uskoa siihen, että meidän tehtävämme on rakentaa terveydenhuoltoa, jossa ihminen ei tarvitse ensin todistaa olevansa arvokas saadakseen tulla kohdatuksi. Ja ehkä juuri marginalisoidun ihmisen näkökulma muistuttaa meitä kaikkein olennaisimmasta: eriarvoisuutta ei voi ymmärtää vain katsomalla niitä, jotka ovat marginaalissa.
Meidän on katsottava myös yhteiskuntaa, joka määrittelee, missä marginaali sijaitsee. Ja kun katsomme riittävän tarkasti, kysymys ei enää ole vain siitä, miten autamme haavoittuvassa asemassa olevaa ihmistä. Kysymys on siitä, miten rakennamme yhteiskunnan, joka tuottaa vähemmän haavoittavia olosuhteita. Se on radikaalisti inhimillistä.
Blogi on osa Radikaalisti inhimillinen – Diak 30 vuotta -juttusarjaa, joka kuvaa Diakonia-ammattikorkeakoulun historiaa ja kasvua radikaalisti inhimilliseksi korkeakouluksi. Blogi perustuu Tadeja Munyuin puheenvuoroon Diakin 30-vuotisjuhlassa 3.9.2026.
