Kun perustettava korkeakoulu otti kolmekymmentä vuotta sitten nimekseen diakonian, se ei valinnut vain nimeä. Se asetti itselleen tehtävän.
Diakonia-ammattikorkeakoulun (Diak) nimi ei ollut 1990-luvun puolivälissä itsestäänselvyys. Uuden korkeakoulun ensimmäiset toimilupahakemukset tehtiin nimellä Yhteiskunnallis-diakoninen ammattikorkeakoulu, ja moni epäröi. Lopulta valittiin nimi, joka on samalla lupaus. Sen jälkeen välinpitämätön suhtautuminen diakoniaan ei ole ollut enää vaihtoehto.
Diakonialla on kaksi juurta
Diakoniasta puhutaan usein kuin se olisi yksi yhtenäinen perinne. Näin ei kuitenkaan ole. Sillä on kaksi juurta, jotka ovat yllättävän kaukana toisistaan.
Ensimmäinen on Uuden testamentin sana diakonia. Sillä on oma selkeä palvelumerkityksensä, jota on tulkittu myös välittäjän ja sanansaattajan tehtäväksi. Toinen juuri on paljon nuorempi. Se syntyi 1800-luvun alkupuolella teollistuvassa yhteiskunnassa, jossa köyhien ihmisten määrä kasvoi räjähdysmäisesti. Siitä syntyi yhtä aikaa sairaanhoitoliike ja kansanliike heikoimmassa asemassa olevien auttamiseksi. Näin syntyi moderni diakonia, joka on samalla myös Diakin esihistoriaa.
Toinen juuri on kaksituhatta vuotta vanha, toinen kaksisataa. Hyvä kysymys kuuluu: mitä siinä välissä oikein tapahtui? Kysymykseen ei ole Suomessa vastattu kunnolla.
Laaja ja suppea — ja se, mikä jää väliin
Diakin alkuvuosina käytiin vilkasta keskustelua siitä, mitä diakonia korkeakoulussa tarkoittaa. Apuna olivat vanhat laajan ja suppean diakonian käsitteet, ja usein myös ruotsalaisen Erik Blennbergerin ajatus diakoniasta laajenevina kehinä, joiden uloimmalla kehällä on ”kaikkien diakonia”.
Keskustelu kuitenkin hiljeni, ja siihen oli syynsä. Kun laaja käsitys venytettiin äärimmilleen, kaikki hoiva, huolenpito, sosiaalinen vastuu ja ihmisoikeuksien puolustaminen olivat diakoniaa — eikä käsitteellä ollut enää sisältöä. Vastareaktiona diakonia kutistui Diakin kielenkäytössä tarkoittamaan kahta opetusalaa, diakonista hoitotyötä ja diakonista sosiaalityötä.
Kumpikaan ääripää ei riitä. Ja siksi tehtävä ei ole kertaalleen ratkaistu vaan pysyvästi auki: jokaisen sukupolven on tulkittava diakonia uudelleen omassa ajassaan. Niin kauan kuin keskustelua käydään, käsite elää.
Kristillisyyden merkitys Diakin historiassa
Kun sanotaan, että Diakilla on kristilliset juuret, moni kuulee siinä vaatimuksen. Sellaisen, joka edellyttää opiskelijalta jotakin, tai sellaisen, joka haluaa erottautua nimenomaan kristillisenä.
Diakonia korkeakoulun etuliitteenä on pikemminkin mukaan kutsuva kuin ulos sulkeva.
Diakin tulkinta on toinen, ja se on ollut sitä alusta asti. Jo maaliskuussa 1996 piispainkokoukselle lähetetyssä kirjeessä Diak määritteli diakonian palvelu- ja kasvatustehtäväksi, joka nousee kristillisestä lähimmäisenrakkaudesta mutta ei ole sidoksissa yksinomaan kristilliseen viitekehykseen. Tehtävänä oli auttaa kärsiviä ihmisiä ja heidän yhteisöjään elämänkatsomuksesta riippumatta.
Nykyisessä strategiassa sama asia on sanottu lyhyemmin ja osuvammin kuin koskaan: kristilliset juuret näkyvät siten, että jokainen on meille lähimmäinen. Tämä on tulkinta, jota ei erikseen alleviivata. Isompi asia on mennä toisen ihmisen luo kuin ryhtyä toitottamaan omaa pyhyyttään.
Siksi diakonia korkeakoulun etuliitteenä on pikemminkin mukaan kutsuva kuin ulos sulkeva.
Tuntomerkki, jonka työelämä tunnistaa
Harjoittelupaikkojen ohjaajilta on vuosien varrella kysytty lukemattomia kertoja samaa kysymystä: tunnistatteko diakilaisen joukosta? Vastaus on ollut kerta toisensa jälkeen kyllä.
Diakista valmistuvat ovat niitä, jotka uskaltavat katsoa ihmisen haavaan – kohdata ihmisen hänen vaikeimpina hetkinään. Jotka uskaltavat kysyä, mitä sinulle kuuluu ja kuka sinä olet. Jotka uskaltavat mennä tilanteeseen sen sijaan, että kiertäisivät sen.
Tämä on parasta, mitä Diakista voi sanoa, ja se pätee myös niihin valmistuneisiin, jotka eivät koskaan mieltäisi diakonisuutta omaksi identiteettitekijäkseen. Strategiassa tämä on nimetty Diakin vahvuudeksi: inhimillisen kohtaamisen syväosaaja. Se ei ole markkinointifraasi. Se on empiirinen havainto kentältä, ja se on kolmenkymmenen vuoden pedagogisen työn tulos.
Diakonia mahdollisuutena
Kolmenkymmenen vuoden kohdalla Diakille ei tarvitse antaa listaa vaatimuksia. Yksi asia riittää.
Diakonia-ammattikorkeakoulussa diakonian tulisi olla huippua. Ei sivujuonne, ei perinnetietoisuutta, ei etuliite lomakkeen yläreunassa. Huippua siinä mielessä, että kun Suomessa kysytään, mitä diakonia tänään on, katse kääntyy Diakiin.
Se ei tapahdu itsestään. Se tapahtuu vain puhumalla, tutkimalla ja opettamalla diakoniaa. Nykyiset Diakin yhteisön jäsenet ovat vartijoita sen suhteen, että tämä sekä säilyy että uusiutuu. Se on ainutlaatuinen tehtävä ja mahdollisuus.
Blogi on osa Radikaalisti inhimillinen – Diak 30 vuotta -juttusarjaa, joka kuvaa Diakonia-ammattikorkeakoulun historiaa ja kasvua radikaalisti inhimilliseksi korkeakouluksi. Blogi perustuu Liisa Björklundin ja Mikko Malkavaaran keskusteluun elokuussa 2026 ja jatkaa Malkavaaran Diak 25 vuotta -blogisarjaa.
Kirjoittajat
Liisa Björklund
Diakonia-ammattikorkeakoulu Erityisasiantuntija
