Tekoäly tulee kielenopetukseen, nuoriso laiskistuu kielenkäyttäjinä tuijottaessaan päivät pitkä digimaailman näyttöjä, ja mitään ei saa enää sanoakaan. Kaikki nämä ovat kliseenomaisia väitteitä nykyajan maailmanmenosta. Onko maailma ja kieli rappeutumassa? Katsaus historiaan tarjoaa näkökulmia aiheeseen.
Ludwig Josef Johann Wittgenstein (1889–1951) oli itävaltalais-englantilainen filosofi, joka vaikutti 1900-luvun alkupuolella loogiseen empirismiin ja analyyttisen filosofian syntyyn. Vakiintuneen käsityksen mukaan Wittgensteinin tuotanto jaetaan varhaiseen ja myöhäiseen kauteen.
Wittgensteinin pääteos Tractatus (1921) on syytä jättää kielenopetusta koskevan keskustelun ulkopuolelle – onhan teosta käytännössä mahdoton ymmärtää. Sen sijaan Wittgensteinin myöhäistuotanto tarjoaa jopa hätkähdyttävän moderneja ajatuksia kielestä ja epäsuorasti myös sen oppimisesta ja opettamisesta.
Kielipelit
Teoksessaan Filosofisia tutkimuksia (1953) Wittgensteinin filosofia tarjoaa vahvan teoreettisen pohjan sille, miksi perinteinen kielioppisääntöjen tai yksittäisten sanojen opiskelu ei yksin riitä: kieli on ensisijaisesti toimintaa.
Wittgensteinin mukaan kielen merkitys on sen käyttö: ”sanan merkitys on sen käyttö kielessä”. Sanoilla ei ole mitään muuttumatonta ydintä, vaan ne saavat merkityksensä siinä, miten ihmiset niitä vuorovaikutuksessa soveltavat ja miten he ne ymmärtävät. Sanastoja tai sääntöjä ei siten tule opetella irrallisina listoina, vaan oikeissa vuorovaikutustilanteissa, joissa sanojen funktio käy ilmi. Kielenkäyttö on kielipeliä reaaliajassa. Tästä seuraa, että kieli ja kulttuuri ovat aina sidoksissa toisiinsa; molemmat määrittävät jatkuvasti ja muuttuvasti toisensa.
Wittgensteinin myöhäistuotanto tarjoaa jopa hätkähdyttävän moderneja ajatuksia kielestä ja epäsuorasti myös sen oppimisesta ja opettamisesta.
Opetuksen näkökulmasta Wittgensteinin myöhäiskauden ajattelu tukee siirtymää ulkoa oppimisesta merkitykselliseen vuorovaikutukseen. Painopiste ei voi olla kieliopin sääntöjen mekaanisessa hallinnassa; olennaista on kyky toimia kielellä sujuvasti eri tilanteissa.
Modernin kielenopetuksen näkökulmasta tässä ei ole tietenkään mitään uutta; näin on ajateltu jo kymmeniä vuosia. Sosiaalisesta ja poliittisesta näkökulmasta Wittgensteinin myöhäiskauden ajattelu voi olla sen sijaan varsinaista dynamiittia.
Keskustelun polarisoitumisesta
Yhteiskunnallinen keskustelu näyttää olevan polarisoitumassa: vähemmistöt huomioon ottava ajattelu haastaa ja tulee haastetuksi arvokonservatiivisen ja vaihtoehto- tai jopa äärioikeiston ajattelun taholta. Molemmat falangit katsovat pystyvänsä määrittelemään oikeat sanat ja termit, joilla viitataan ihmisiin ja ilmiöihin. Organisaatiot pyrkivät määrittämään omat arvonsa ja sallitut terminsä. Pyrkimykset ovat koko lailla turhia.
Ihmiset käyttävät ilmaisuja keskinäisessä vuorovaikutuksessaan tavalla, jonka he (ainakin epävirallisessa kommunikaatiossa) päättävät itse. He saattavat käyttää termejä joidenkin mielestä väärin tai he käyttävät vääriä termejä. Autenttinen kielenkäyttö ei sisällä vääriä termejä: puhujalle ne ovat siinä hetkessä oikeita. Termit, jotka olivat yleisessä käytössä 1950-luvulla, tulivat paheksutuiksi viimeistään 1970-luvulla, ja monet organisaatiot nimenomaisesti kielsivät niiden käytön 2000-luvulla. Alt right -liike ja uuskonservatismi on nyt tuonut kielletyt termit takaisin.
Kieli on sitä mitä ihmiset autenttisissa tilanteissa puhuvat. Kieli on toimintaa, ei sääntöjä.
Lähteet
Wittgenstein, L. (1997). Tractatus logico-philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma. (Logisch-philosophische Abhandlung, 1921.) 3., tarkistettu painos (1. painos 1971) Suomentanut Heikki Nyman. (5. painos 1997). WSOY.
Wittgenstein, L. (1981). Filosofisia tutkimuksia. (Philosophische Untersuchungen, 1953) Suomentanut Heikki Nyman. WSOY.
Kirjoittajat
Juhani Toivanen
Diakonia-ammattikorkeakoulu Lehtori
