COVID-19-pandemia osoitti selvästi, ettei kaupunkien kriisinkestävyys voi nojata yksin viranomaisiin. Ruohonjuuritason yhteisöt, kuten monietniset uskonnolliset yhteisöt, tavoittivat ihmisryhmiä, joita viranomaiset eivät muuten olisi tavoittaneet, ja tarjosivat kielen, tiedon ja tuen kautta merkittävää apua. Silti kaupunkien ja uskonnollisten vähemmistöyhteisöjen yhteistyörakenteet osoittautuivat heikoiksi – jättäen osan resilienssin mahdollisuuksista hyödyntämättä.
COVID-19-pandemia osoitti selvästi, ettei kaupunkien kriisinkestävyys voi nojata yksin viranomaisiin. Kaupungit toimivat monimutkaisina järjestelminä, joissa kriisin seuraukset ulottuvat sosiaalisiin verkostoihin, elinympäristöihin ja asukkaiden arkeen tavoilla, joita keskitetty hallinto ei kykene hallitsemaan kokonaisuudessaan.Selvitykset ja tutkimukset eurooppalaisista kaupungeista ovat toistuvasti korostaneet, että verkostot, kumppanuudet, yhteisölähtöiset toimijat ja aktiivinen kansalaisyhteiskunta ovat keskeisiä kaupunkien resilienssille (Acosta & Chandra, 2013; Roels et al., 2022; Schofield & Twigg, 2019) . Paikallis- ja ruohonjuuritason yhteisöillä on usein paikallistietoa, luottamussuhteita ja vapaaehtoisia, jotka kykenevät reagoimaan nopeasti ja luovasti. Erityisesti uskonnolliset vähemmistöyhteisöt tavoittavat henkilöitä, joita viranomaiset eivät muuten helposti kohtaisi – esimerkiksi kielimuurien, luottamuspulan, sosiaalisen eristyneisyyden tai haavoittuvan aseman vuoksi.
Näistä lähtökohdista Läheisyyden yhteisöllinen resilienssi ja sen segregaatio -projektissa tarkasteltiin, millaisia resilienssin valmiuksia ja haasteita Helsingin seudun kuusi monietnistä uskonnollista vähemmistöyhteisöä (kolme muslimi- ja kolme helluntaiyhteisöä) osoittivat pandemian aikana.
Tulokset kytkeytyvät selvästi laajempaan tutkimukseen kaupunkien resilienssistä: yhteisöt olivat keskeisiä tuen ja tiedon välittäjiä, mutta niiden ja kaupunkiorganisaatioiden väliset rakenteet osoittautuivat heikoiksi ja katkonaisiksi.
Uskonnolliset vähemmistöyhteisöt osoittivat laaja-alaista keskinäistä tukea, joka oli monipuolista, joustavaa ja nopeasti aktivoituvaa.
Vahva keskinäinen tuki
Uskonnolliset vähemmistöyhteisöt osoittivat laaja-alaista keskinäistä tukea, joka oli monipuolista, joustavaa ja nopeasti aktivoituvaa. Se ilmeni kolmella keskeisellä tavalla:
- Kielellinen ja tiedollinen tuki
Osa yhteisöistä välitti tietoa useilla kielillä – usein ennen virallisia käännöksiä. Tämä oli ratkaisevaa yhteisöille, joiden jäsenillä oli rajallinen suomen kielen taito tai epävarmuutta viranomaistietoon luottamisessa. Käännökset ja viestintä ulottuivat virallisia tiedotteita syvemmälle, sillä yhteisöissä huomioitiin esimerkiksi arabian kielen eri murteiden vivahteet. - Arjen asioiden hoitaminen ja ruoka-apu
Yhteisöt organisoivat ruoka-apua, noutopalveluita, lahjoitusten jakelua ja tukea riskiryhmille. Toiminta oli pitkälti vapaaehtoisten varassa, ja sen laajuus ylitti usein yhteisöjen normaalin palvelutoiminnan. - Henkinen tuki
Pandemia lisäsi yksinäisyyttä, pelkoa ja mielenterveyden kuormitusta. Uskonnolliset johtajat ja vapaaehtoiset tarjosivat keskusteluapua, hengellistä ohjausta ja vertaistukea.
Heikko yhteys viranomaisiin
Vaikka yhteisöjen keskinäinen tuki oli vahvaa, suhde julkiseen sektoriin tai valtaväestöön oli monilta osin katkonainen ja saatu tuki puutteellista.
Yhteisöt kokivat saavansa kaupungilta vain vähän konkreettista tukea, vaikka niiden tarjoama apu, kuten käännöstyö, ruoka-apu, yhteisöllinen tuki, täydensi selvästi julkisia palveluja.
Vähemmistöyhteisöjen ja kaupunkien välistä yhteistyötä kehitettävä
Hyvinvointivaltiossa vastuu heikentyneiden yhteyksien tasapainottamisesta kuuluu ennen kaikkea julkiselle sektorille. Kaupunkien resilienssin vahvistaminen ja uskonnollisten vähemmistöyhteisöjen katkonaisen tai puutteellisen suhteen korjaaminen viranomaisten ja valtaväestön suuntaan edellyttävät, että kaupunkiorganisaatioiden valmiuksia tehdä yhteistyötä vähemmistöyhteisöjen ja erilaisten uskonnollisten toimijoiden kanssa kehitetään systemaattisesti. Tämä tarkoittaa myös vähemmistöyhteisöjen resurssien turvaamista sekä niiden monipuolisen osaamisen ja kapasiteettien hyödyntämistä nykyistä paremmin.
Samalla yhteistyö marginalisoitujen yhteisöjen kanssa vaatii systemaattista, jatkuvaa ja resursoitua vuorovaikutusta ja konsultointia, jotta yhteistyö olisi aidosti vastavuoroista, yhdenvertaista ja kaupunkien resilienssiä vahvistavaa.
Lähteet
Acosta, J., & Chandra, A. (2013). Harnessing a community for sustainable disaster response and recovery: An operational model for integrating nongovernmental organizations. Disaster Medicine and Public Health Preparedness, 7(4), 361–368. https://doi.org/10.1017/dmp.2012.1
Roels, N. I., Estrella, A., Maldonado-Salcedo, M., Rapp, R., Hansen, H., & Hardon, A. (2022). Confident futures: Community-based organizations as first responders and agents of change in the face of the COVID-19 pandemic. Social Science & Medicine, 294, 114639. https://doi.org/10.1016/j.socscimed.2021.114639
Schofield, H., & Twigg, J. (2019). Making cities sustainable and resilient: Lessons learned from the disaster resilience scorecard assessment and disaster risk reduction (DRR) action planning. Geneva, Switzerland: United Nations Office for Disaster Risk Reduction
Turk, J. B., Grönlund, H., & Mäenpää, P. (2025). Versatile capacities and missed opportunities: A case study on religious minority communities’ roles in urban resilience amidst COVID-19 in Helsinki, Finland. Diaconia: Journal for the Study of Christian Social Practice, 15(2), 103–126. https://doi.org/10.13109/diac.2024.15.2.103
Blogiteksti perustuu kirjoittajan väitöshankkeen tutkimusartikkeliin Versatile capacities and missed opportunities: A case study on religious minority communities’ roles in urban resilience amidst COVID-19 in Helsinki, Finland. (Artikkeli tuotettiin osana Lähiöiden yhteisöllinen resilienssi ja sen segregaatio -hanketta, jota rahoitti ympäristöministeriön koordinoima Lähiöohjelma)
Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe20251215119356
