Urheasti uudelle uralle — Diak maahanmuuttajataustaisten opiskelijoiden tukena

Anu Arnemann on neljännen lukukauden sosinomiopiskelija ja Virginia Brilhante kolmannen lukukauden sairaanhoitajaopiskelija.

– Kun olin nuori, tuntuivat neuvosto-Eestin opettajien sanat nyrkiniskulta: ”Sinulla ei ole lukupäätä etkä muuksi muutu. Tyydy osaasi!” Lukion jälkeen ajattelin, etten koskaan enää avaa oppilaitoksen ovea. Tässä minä kuitenkin olen, sosionomiksi opiskelemassa. Suomessa ja suomen kielellä. Miten tässä nyt näin kävi? nauraa Anu Arnemann, Diakin neljännen lukukauden opiskelija Helsingistä.

Diakin ovet avautuivat Arnemannille erillishaussa, joka oli suunnattu maahanmuuttajataustaisille hakijoille. Ennen erillishakua hän oli opiskellut puoli vuotta Maahanmuuttajat korkeakoulutukseen ja työelämään -hankkeessa. Diakin hallinnoimassa hankkeessa sosiaali- ja terveysalan opinnoista kiinnostuneet maahanmuuttajat opiskelivat pienryhmissä ensimmäisen lukukauden opintoja. Tarjolla oli lisäksi suomen kielen ja tietotekniikan opetusta. Kolmivuotisen, maaliskuussa 2020 päättyneen hankkeen aikana 75 henkilöä osallistui koulutukseen. Heistä 15 sai opiskelupaikan ja aloitti Diakissa tutkinto-opiskelijana.

Sekä Arnemann että Diakin kolmannen lukukauden sairaanhoitajaopiskelija,  brasilialaistaustainen Virginia Brilhante kuulivat hankkeesta Suomen Diakoniaopistossa, joka oli Stadin osaamiskeskuksen ohella Diakin hankekumppani.

– Minulla oli taustalla jo pitkä ura bioinformatiikan parissa. Olen perehtynyt tutkijana genetiikan ja perinnöllisyyden kysymyksiin. Sitten tuli päivä, jolloin oli todettava, että haluan työelämältä enemmän. Haluan tehdä töitä ihmisten kanssa, Brilhante kertoo.


Uusi suunta uralle lounaspöydässä

– Olin jo työelämässä lähihoitajana, kun tulin opistolle tapaamaan erästä ystävääni. Hän kertoi innoissaan olevansa hankkeessa, jossa maahanmuuttajia autetaan ammattikorkeakouluun. Hänen ilonsa tarttui minuun, ja päätin, että minä haluan myös! Sitten alkoi kiireinen syksy: kokopäivätyötä ja hankeopiskelua rinta rinnan. Oli tiukkaa, mutta jotenkin siitä vain selvittiin, Arnemann muistelee.

Brilhante oli hankkeen etsivän työn tulos. Suomen Diakoniaopiston lehtori Tuulikki Vuorinen huomasi lähihoitajaopiskelijan kyvyt ja kertoi tälle mahdollisuudesta ammattikorkeakouluopintoihin. Ensin Brilhantea epäilytti.

– Olin asunut Suomessa jo kymmenen vuotta, mutta toiminut työelämässä vain englanniksi. Jännitti, riittäisikö kielitaitoni suomen kielellä opiskeluun. Mutta sitten päätin: jos haluan oikeasti integroitua suomalaiseen yhteiskuntaan, tulee minun opiskella ja työskennellä myös suomeksi. Uskaltauduin lähihoitajakoulutukseen ja opettajan kannustamana myös Diakin hankkeeseen, hän kertoo.

Hankeopiskelijat saivat osallistua Diakin erillishakuun, jos he olivat suorittaneet vähintään yhden opintojakson hankkeen aikana. Brilhante opiskeli infektioiden torjuntaa ja aseptiikkaa kahden opintopisteen verran. Arnemann perehtyi suomalaisen yhteiskunnan ja elämäntavan muutoksiin sekä sosiaaliturvaan ja palvelujärjestelmään viiden opintopisteen laajuisissa opinnoissa.

– Pieni ryhmä oli minulle tärkeä tuki. Opiskelimme iltaisin ja olimme välillä väsyneitä. Mutta olimme kaikki maahanmuuttajia, ja meitä yhdistivät samat kysymykset ja toiveet. Oli hyvä jutella muiden kanssa siitä, miten jaksaa tehdä töitä ja opiskella, miten elämä Suomessa sujuu ja mitä unelmia on. Minua se auttoi paljon, Brilhante kertoo.

Arnemann kertoi oppineensa hankkeen aikana myös itsehillintää.

– Meillä oli erilaiset taustat, ja jotkut olivat olleet Suomessa vasta vähän aikaa. Totta kai olimme kielitaidon suhteen eri vaiheissa. Joskus kuitenkin harmitti, kun innostuin kovasti käsitellyistä teemoista, mutta keskustelu ei edennyt tarpeeksi nopeasti. Mutta olen kouluvuosien kurjien kokemusteni vuoksi itsekin jännittänyt kovin esiintymistä. Siksi oli tärkeää olla kärsivällinen ja kannustaa toisia puhumaan.


Opetukselle ja kampukselle kiitosta

Diakin Helsingin-kampus saa opiskelijoilta kiitosta oppimisympäristönä. Kaunis rakennus, hiljaiselle työskentelylle varattu kuudes kerros ja erinomainen kirjasto edistivät oppimista. Myös opettajien tarjoama tuki oli tärkeää.

– Opettajat olivat tosi kannustavia. He viestittivät monella tavalla: ”Sinä osaat, pystyt, tämä on mahdollista.” Sitten aloin itsekin uskoa siihen, että voisin päästä opiskelemaan, Brilhante hymyilee.

Päästyään erillishaun kautta tutkinto-opiskelijoiksi, molemmat aloittivat suurissa, 50–60 hengen ryhmissä.

– Minulle iso ryhmä oli järkytys. Luulin ensimmäisenä päivänä, että koko koulu oli tullut samaan saliin, mutta ei: se olikin vain meidän aloitusryhmämme! Ahdistus alkoi kuitenkin helpottaa, kun huomasin tulleeni mahtavaan porukkaan. Niin paljon eri-ikäisiä ihmisiä, niin paljon kunnioittavaa keskustelua! Tuntui alusta alkaen hyvältä olla juuri tässä joukossa, Arnemann kertoo.

Hankkeen aikana opiskelu oli pääosin lähiopetusta. Tutkinto-opiskelijana eteen tulivat myös verkko-opinnot.

– Jotkut opintojaksot ovat olleet pelkästään verkossa. Tein ryhmätöitä ihmisten kanssa, jotka opiskelivat toisissa Diakin toimipisteissä: Porissa, Oulussa, Pieksämäellä. Täytyi taas jännittää, miten uudet ihmiset ottavat minut vastaan. Osaanko tarpeeksi hyvin suomea? Mutta piti vain sukeltaa sekaan! Hyvin on mennyt, mikä on suuri helpotus. Verkossa opiskelukin tuntuu sopivan minulle, Arnemann pohtii.

Hankkeessa opiskelleita tuettiin myös sen jälkeen, kun he olivat päässeet tutkinto-opiskelijoiksi. Tukipajoja järjestettiin noin kerran kuussa. Niissä ratkottiin opiskelussa eteen tulleita pulmia opiskelijoiden tarpeiden ja toiveiden mukaan. Tukipajat olivat tärkeitä, mutta ajankohta aiheutti joskus ongelmia.

– Kun on pitkät opiskelupäivät ja paljon tehtäviä, niin aina en päässyt mukaan. Se harmitti, muttei sille voinut mitään, Brilhante kertoo.

Arnemann tunnistaa saman haasteen.

– Oli ihanaa tavata opettajia ja opiskelukavereita tukipajoissa kasvokkain ja puhua kaikesta. Mutta jos luennot päättyivät iltapäivällä ja tukipajan alkuun oli kaksi tuntia, oli työssäkäyvän vaikea jäädä odottelemaan. Siksi olisin toivonut tukipajoja myös verkkoon. Kaikille se ei sovi, mutta minulle olisi käynyt hyvin. Kunhan vain tiedän, että tukea tulee juuri tiettyyn aikaan, ei paikalla ole väliä.


Työelämän monet mahdollisuudet

Opintojen edetessä molempien urahaaveet ovat selkiytyneet.

– Ajattelen, etten ole alanvaihtaja, vaan laajentaja. Toiveissani on työ, jossa voisin yhdistää vanhan ja uuden osaamiseni. Haluaisin olla tutkimusryhmässä, jossa tutkitaan sairauksien syitä ja kehitetään hoitoja. Lisäksi haluan hoitaa ja ohjata potilaita sekä selittää heille tutkimustulosten merkitystä, Brilhante kertoo.

Arnemannia kiinnostavat riippuvuudet.

– Työ mielenterveys- ja päihdekuntoutujien parissa on minun juttuni. Toisaalta turhauduin, kun opinnoissa puhuttiin ennaltaehkäisystä. Minusta ennaltaehkäisevä työ alkaa monesti liian myöhään. Haluaisin olla mukana kehittämässä ennaltaehkäisevää työtä monenlaisissa riippuvuuksissa, myös ruokaan liittyvissä, hän pohtii.

– Eläinterapiakin kiehtoo minua. Olen oivaltanut, että sosionomin työssä voi olla monia elementtejä. Ehkä yhdistän Diakissa saamaani koulutukseen vielä terapiakoiratkin. Työelämä näyttää tarjoavan monia mahdollisuuksia – myös sille, jolla väitettiin aikoinaan olevan huono lukupää. Onneksi neuvosto-Eestin opettajatkaan eivät olleet erehtymättömiä, Arnemann naurahtaa.

 

Teksti: Sanna-Maija Kohonen
Kuva: Sonja Siirtola