”En jättäisi vaihtoa tekemättä mistään hinnasta”

Suoritin lasten, nuorten sekä erityistä tukea tarvitsevien harjoittelut Eswatinissa, Raleigh Fitkin Memorial (RFM) Hospitalissa. Harjoitteluun kuului perehtyminen synnytysosastoon, äitiys- ja eritystä hoitoa tarvitsevien vauvojen osastoon, päivystykseen, HIV- & Diabetes-klinikoille ja leikkausosastoon. Pääsin myös seuraamaan ruumiinavausta.

Paperiasioiden hoitamiseen kului hikeä ja harjoittelutunteja

Suoritin vaihtoni Swazimaassa, Manzinin kaupungissa. Majoitun kuuden muun opiskelijan kanssa paikallisen perheen autotallissa, johon meille oli rakennettu punkat, vaneriseinistä tehnyt kopit. Majoituspaikan ovena toimi verho. Perhe, jonka kanssa asuimme oli lämmin ja auttavainen. Kiinnyin perheenjäseniin ja tunsin oloni turvalliseksi.

Tontilla oli myös päiväkoti, jossa kävi yhteensä 16 lasta. Lasten  päivään sisältyi leikkiä, opiskelua ja ruokailu. Toiminta päiväkodissa ei ollut yhtä suunnitelmallista kuin Suomessa, mutta se antoi lapsille mahdollisuuden oppia.

Ensimmäiset viikot hoidin paperiasioita. Tarvitsin Swaziland Nursing Councilista luvat harjoittelun suorittamiseen Raleigh Fitkin Memorial hospitalissa. Minun täytyi henkilökohtaisesti toimittaa virastoon hakemus, oikeusrekisteriote, lääkärintodistus sekä kirjeet Diakilta ja RFM:ltä. Lisäksi jouduin asioimaan virastotalolla muutamaan otteeseen viisumiasioihin liittyen. Kaikki eteenpäin luovuttamani dokumentit oli ensin todistettava oikeiksi kopioiksi Nursing Councilissa Mbabanessa. Mbabanen ja Manzinin välisen matkan kulkemiseen kombilla kesti puolisen tuntia, joten paperiasioiden hoitamiseen kului verta, hikeä ja harjoittelutunteja.

”Olin innoissani päästessäni tekemään”

Ensimmäiset viikot vietin päivystysosastolla. Alku meni täysin ihmetellessä ja vierestä seuratessa. Harjoittelijoille ei osoitettu ohjaajaa, mutta työyhteisössä oli onneksi työntekijöitä, joilla oli kiinnostusta toimia ohjaajan roolissa. Pikkuhiljaa aloin saamaan käsityksen siitä, miten päivystys RFM:ssä toimi. Potilas saapui päivystykseen yleensä läheinen mukanaan. Joko potilas tai läheinen hakivat potilaan paperit, sillä tietokoneita tai potilasjärjestelmää ei sairaalassa ollut käytössä. Lääkärit ja hoitajat kirjoittivat kaiken paperille, ja joskus käsialojen ymmärtäminen oli haastavaa.

Muut opiskelijat olivat kertoneet, että Afrikassa pääsee tekemään niin paljon kuin uskaltaa, minkä huomasin pitävän paikkansa. Olinkin innoissani päästessäni tekemään.

Ensimmäisenä päivänä työntekijät kysyivät, osaanko avata suonensisäisen yhteyden. Työntekijä teki sen kerran, jonka jälkeen sain vapaat kädet. Kanylointitilanteessa pyysin kuitenkin mukaani kokeneen sairaanhoitajan, mutta ohjauksesta huolimatta en onnistunut avaamaan yhteyttä. Myöhemmin minun olisi annettu availla suonensisäisiä yhteyksiä toisensa jälkeen, mutta oma epävarmuuteni ei antanut minun tehdä sitä.

Olen innokas oppimaan ja olemaan hyödyksi, ja hakeuduinkin päivystyksessä uusiin tilanteisiin. Näin myös ensimmäisen elvytykseni. Otin hiljaisten päivien tehtäväkseni myös siivota hoitotarvikevaraston, joka oli kaameassa kunnossa. Sainkin sen kahden viikon aikana järjestykseen, ja tunsin olleeni hyödyksi ja avuksi.

”Synnytys tuntui kestävän ikuisuuden”

Uusi harjoitteluviikko alkoi synnytysosastolla, jossa aloitti samaan aikaan myös kolme paikallista ensihoitajaopiskelijaa. Ensin meitä kierrätettiin osastolla ja esiteltiin paikat. Osasto oli todella ankea ja kolkko. Melkein heti oven oikealla puolella oli kolme synnytysvuodetta rivissä ilman minkäänlaisia sermejä tai verhoja. Melkein heti kierroksen loputtua alkoikin ensimmäinen synnytys.

Synnytys oli ensimmäinen, jota olin seuraamassa, ja se tuntui kestävän ikuisuuden. Nainen ponnisti ja ponnisti, ja viisi opiskelevaa silmäparia seurasi tapahtumia vierestä. Vihdoin ja viimein nainen sai puskettua elottoman vauvan ulos. Hetken herättelyn jälkeen vauvaan saatiin kuitenkin elon merkkejä, ja hänet siirrettiin toiseen huoneeseen. Synnytyksen jälkeen äiti lähetettiin omin avuin suihkuun, jonka jälkeen häneltä otettiin vitaalit. Kun ne olivat kunnossa, hänet lähetettiin vauvan kanssa äitiysosastolle.

Työskentelyä hankaloitti kielimuuri, sillä hoitajat kirjoittivat raportit swatiksi. Lisäksi hoitajat olivat ensimmäisenä päivänä meitä kohtaan koppavia ja ylimielisiä, eikä kukaan ottanut vastuulleen opiskelijoiden ohjaamista. Hoitajien välinpitämätön asenne potilaita kohtaan ahdisti minua. Myös aseptiikassa olisi ollut parantamisen varaa.

”Pienin vastasyntynyt painoi 980 grammaa”

Erityistä hoitoa tarvitsevien osasto oli äitiysosaston vieressä. Äitiysosastolla oli potilainan juuri synnyttäneitä äitejä. Heidän hoitoaikansa riippui vastasyntyneen voinnista. Hyvin sujuneen synnytyksen jälkeen äidit ja vauvat olivat osastolla päivän tai kaksi. Jos synnytys tapahtui ennenaikaisesti, ja vastasyntynyt oli erityistä hoitoa tarvitsevien osastolla, saattoi äiti olla potilaana äitiysosastolla.

Osastolla oli yhteensä viisi huonetta, joissa oli sattumanvarainen määrä sänkyjä. Toimiston vieressä oli ikkunallinen huone kaikista huonokuntoisimmille tai seurantaa tarvitseville. Vastasyntyneiden perushoidosta ja ruokinnasta vastasivat äidit. Ruokinta tapahtui nenämahaletkulla, kupilla tai imettämällä.

En ole koskaan aiemmin työskennellyt tai ollut harjoittelussa vastasyntyneiden kanssa. Kaikesta huolimatta oli hienoa nähdä, kuinka kehittyvässä maassa pystytään hoitamaan niinkin pieniä vauvoja niin, että he selviävät. Pienin vastasyntynyt painoi 980 grammaa.

”Potilas kertoi pitävänsä sairaanhoitajan korvakoruista, ja niinpä hän antoi ne potilaalle”

Kävin tutustumassa myös HIV-klinikan toimintaan. Siellä potilaat ilmoittautuivat luukulle, jossa heidän tietonsa kirjoitettiin ylös käsin ja potilas punnittiin. Sitten potilas ohjattiin oikeaan paikkaan hänen asiastaan riippuen. Tyypillisimpiä asioita klinikalla olivat lääkereseptien uusiminen, neuvonta ja terveysvalistus, lääkärin vastaanotto sekä gynekologiset tutkimukset.

Seurasin ensin ilmoittautumista, jonka jälkeen siirryin sairaanhoitajan vastaanotolle. Vastaanotolla enimmäkseen uusittiin lääkereseptejä. Eräs potilas siirrettiin toisen klinikan potilaaksi pitkän välimatkan vuoksi, ja sekin hoidettiin siinä samalla. Potilas myös kertoi pitävänsä sairaanhoitajan korvakoruista, ja niinpä sairaanhoitaja antoi ne potilaalle mukisematta. Sairaanhoitajan vastaanoton jälkeen siirryin lääkärin vastaanotolle.

Diabetesklinikalla hoitajat mittasivat verenpaineita

Sairaalassa toimi myös diabetesklinikka, jossa kontrolloitiin tyypin 1 ja 2 diabetesta, verenpainetautia ja sydänsairauksia. Ensimmäisenä päivänä minä ja toinen harjoittelija saavuimme paikalle seitsemältä. Paikalla oli kaksi hoitajaa, kaksi lääkäriä ja sihteeri.

Hoitajien työtehtävänä oli mitata verenpaineita ja verensokeria potilaan sairauksista riippuen. Potilaat jonottivat kiltisti vuoroaan vastaanotolle, jossa hän antoi potilaskorttinsa hoitajalle. Potilaskortista hoitaja näki potilaan diagnoosit ja teki mittaukset niiden mukaan. Kun mittaukset oli tehty ja kirjattu potilaskorttiin, annettiin se sihteerille. Riippuen mittaustuloksista, potilas ohjattiin käytävälle odottamaan tai lääkittiin ohjeen mukaan.

Tämän jälkeen sihteeri kirjasi ylös potilaan henkilötiedot ja siirsi potilaskortin lääkärin pöydälle, jolloin lääkäri osasi pyytää seuraavan potilaan vastaanotolleen. Lääkärin vastaanotolla uusittiin reseptejä pääsääntöisesti kahdeksi kuukaudeksi, jonka jälkeen potilas tuli vastaanotolle uudestaan.

”Leikkausosasto oli minulle antoisin harjoittelupaikka”

Viimeisenä osastona harjoittelussani oli leikkausosasto, jossa olin yhteensä neljä viikkoa. Ensimmäisenä päivänä meille pidettiin esittelykierros. Osastolla oli viisi leikkaussalia, joista kolmea käytettiin ja kaksi toimivat varastona. Leikkassalit oli luokiteltu leikkaustyyppien tai puhtausluokitusten mukaan.

Henkilökunta osastolla oli mukavaa, ja jämäkän oloinen osastonhoitaja piti huolen siitä, että asiat hoituivat. Hoitajat olivat erikoistuneet joko anestesiaan tai instrumentteihin. Anestesiahoitotyön koulutus kestää Eswatinissa pari vuotta sairaanhoitajakoulutuksen lisäksi. Ajoittain oli vaikeaa hahmottaa, kuka oli sairaanhoitaja, kuka anestesiahoitaja tai -lääkäri ja kuka laitoshuoltaja. Muutenkin osastolla pyöri paljon porukkaa, ja aina ei tiennyt, kuka oli siellä tekemässä mitäkin.

Potilaat tulivat osastolle siirtymähuoneen kautta. Huone oli jaettu kahtia metalliaidalla, jonka molemmilla puolilla oli potilassängyt. Potilaan päälle laitettiin lakana, jonka alla potilas siirtyi itse aidan yli vuoteesta toiseen. Potilaiden tapa siirtyä oli mielestäni outo. Lisäksi potilas oli aina alasti ilmeisesti siksi, ettei sairaalalla ollut potilasvaatteita.

Potilaan siirtymisessä ja valmistelemisessa oli yleensä apuna anestesiahoitaja ja passari. Valmistelun aikana instrumenttihoitaja valmisteli pöydät ja kävi hakemassa varastosta leikkauksessa tarvittavat välineet. Leikkauksesta riippuen hoitajat laittoivat jalkaansa kumisaappaat ilman sukkia. Jos hoitajalla oli jalassaan sukat, hän laittoi niiden suojaksi hiusmyssyn, ja pujotti vasta sitten saappaat jalkaansa. Ennen käsien pesua puettiin päälle muovinen essu. Käsien pesun jälkeen kädet kuivattiin steriilin takin kanssa samassa paketissa olevaan liinaan. Sen jälkeen puettiin päälle kankainen, monikäyttöinen takki, joka steriloitiin aina leikkausten välissä. Lopulta käsiin laitettiin vielä kahdet steriilit hanskat.

Kun steriili pöytä oli valmiina, kirurgi tuli paikalle. Hän pesi potilaan, jonka jälkeen potilas peiteltiin steriileillä kankailla.

Leikkauksen jälkeen potilas siirrettiin leikkauspöydältä toiselle vuoteelle, johon hänet sidottiin kiinni tai nostettiin laidat ylös. Potilas vietiin heräämöksi kutsuttuun tilaan, jossa anestesiahoitaja jatkoi potilaan seurantaa.

Leikkausosasto oli minulle paras ja antoihin paikka harjoittelussani.

Ajatuksia harjoittelusta

Suurimpina haasteina sairaalassa koin kielimuurin ja puutteelisen aseptiikan.

Sairaalan työntekijät ja potilaat puhuivat englantia ja swatia, mutta hoitajat puhuivat keskemään swatia. Pyydettäessä he vaihtoivat kuitenkin englantiin. Potilaiden kanssa kommunikointi meni hyvin.

Aseptiikan puutteen takia jouduin pohtimaan paljon eettisyyttä ja omaa osallistumistani potilaiden hoitoon.

Kulttuurierot olivat suuret niin vapaa-ajalla kuin arkenakin, mikä osasta opiskelijoista tuntui raskaalta. Koin vaikeaksi eettisyyteen liittyvät asiat. Sitä, miten potilaat kohdattiin sairaalassa, oli aluksi vaikea katsoa, mutta siihenkin tottui. Lisäksi paikallisten sairaanhoitajien teoriaosaaminen oli toisinaan hämmästyttävän huonoa.

Vaihtoa edeltäneet järjestelyt hoidin pitkälti ite. Opiskelijoiden puolesta oltiin yhteydessä sairaalaan, jossa harjoittelu suoritettiin, mutta esimeriksi asumiseen ja viisumiasioihin liittyvät järjestelyt hoidimme itse. Afrikan pään yhteyshenkilöä näimme kolmen ja puolen kuukauden aikana yhteensä kahdesti. Toisaalta paikallinen perhe, jonka luona asuimme, oli suureksi avuksi.

Jos haluaa ainutlaatuisen kokemuksen, suosittelen lähtemään harjoitteluun Eswatiniin. Jos kuitenkin tukee tarvitsevansa paljon tukea ja ohjausta harjoittelussa, kannattaa vaihtokohdetta miettiä tarkemmin. Minulla ei ollut nimettyä ohjaajaa harjoittelun aikana, vaan opiskelijalta odotettiin itseohjautuvuutta ja omatoimisuutta. Kokemuksena vaihto kuitenkin antoi paljon, enkä jättäisi sitä tekemättä mistään hinnasta.

Palaa takaisin Vaihtokokemuksia -sivulle