”Ymmärsin, kuinka hyvällä tasolla sairaanhoito Suomessa on”

Olin vaihdossa Swazimaassa, Afrikassa. Suoritin harjoitteluni Raleigh Fitkin Memorial -sairaalassa, jossa pääsin työskentelemään monella eri osastolla. Opin paljon paikallisesta tavasta toimia sairaalassa, ja moni asia tehtiinkin siellä eri tavalla kuin Suomessa.

Ensimmäiset viikot Swazimaassa

Saavuin muutaman muun harjoittelijoiden kanssa Swazimaahan syyskuussa. Jo ennen matkaa olimme swazimaalaisen yhteyshenkilömme kautta saaneet järjestettyä asuinpaikan paikallisen perheen luota. Perillä meitä odottikin autotalliin rakennettu asunto. Asunto oli pinta-alaltaan hyvin pieni, ja nopeasti huomasimme, että emme mitenkään kaikki seitsemän mahtuisi asumaan asunnossa kolmea kuukautta. Lisäksi meiltä puuttui keittiö kokonaan, kylpyhuoneita oli vain yksi, eikä minkäänlaista yksityisyyttä ollut tarjolla. Meille jokaiselle oli tehty autotalliin oma huone vanerilevyjen avulla. Huoneeseen mahtui ainoastaan sänky ja yöpöytä.

Nopeasti kerroimme perheelle asumuksen olevan liian pieni. Saimme kuulla, että suunnitteilla oli isompi tila, ja saisimme koko rakennuksen käyttöömme. Noin viikon kulutta saimmekin asuntoomme pari huonetta sekä keittiön ja lisäkylpyhuoneen.

Ensimmäiset viikot menivät paperitöitä hoitaen. Meidän täytyi hakea pidempiaikaista viisumia ja lupaa hoitotyön harjoittelun tekemiseen Swazimaan Nursing Councililta. Mitään sähköistä järjestelmää maasta ei löytynyt, joten papereiden kopiot täytyi henkilökohtaisesti toimittaa oikeisiin paikkoihin. Lisäksi kopioihin täytyi hankkia  poliisilta leimat aitouden takeeksi. Ensimmäiset viikot sisälsivät paljon odottelua, sillä asiat eivät edenneet kovinkaan nopeasti. Odottelun lomassa tutustuimme uuteen maahan ja vietimme aikaa kodin yhteydessä toimivassa esikoulussa.

Raleigh Fitkin Memorial Hospital on alueen suurin sairaala

Kävimme myös tutustumassa sairaalaan, jossa tapasimme opiskelijavastaavan. Hän esitteli meille Raleigh Fitkin Memorial -sairaalan ja kertoi sen mielenkiintoisesta historiasta. Hän kertoi meille länsimaalaisista, jotka olivat alun perin tulleet maahan lähetyssaarnaajina, mutta nopeasti huomanneet sairaanhoidon ja koulutuksen puutteen. He perustivat maahan kirkon alaisuudessa toimivan sairaalan ja yliopiston, joka kouluttaa hoitoalan henkilökuntaa.

Raleigh Fitkin Memorial hospital perustettiin myöhemmin. Se on Manzinin alueen suurin sairaala, jossa hoidetaan paikallista väestöä, jolla ei ole varaa hoitoon yksityiseltä puolelta. Sairaala on suuri, ja siellä on monta osastoa. Saimme sairaalassa pienen opastetun kierroksen tutustumispäivänämme. Heti huomasimme, että suurin osa sairaalasta oli vanhanaikaista ja hoitovälineet vanhoja. Lisäksi hygieniataso oli erittäin huono joillakin osastoilla. Tutustumisen jälkeen tuli pieni shokki, mutta onneksi näimme myös siistimpiä osastoja harjoittelumme aikana.

Teho-osaston aseptiikka yllätti

Aloitin harjoitteluni sairaalan teho-osastolla. Odotin innolla sinne menemistä ja kuvittelin näkeväni siellä paljon kriittisessä tilassa olevia potilaita. Tilat teholla olivat hyvät ja suhteellisen siistit. Se osa sairaalasta oli rakennettu vuonna 2010, joten hoitovälineet, sängyt ja muut tehohoitoon vaadittavat välineet olivat suhteellisen uusia. Ainoastaan sängyissä käytettävät liinavaatteet ja hoitovälineiden säilytykseen tarkoitetut paikat olivat epäsiistit.

Saapuessani osastolle siellä oli kaksi potilasta: toinen ketoasidoosista kärsivä nuori diabeetikkonainen ja toinen autokolarin uhri. Potilaat oli rauhoitettu heidän saapuessaan teho-osastolle, mutta diabeetikon rauhoitusta oli alettu purkamaan. Kolarin uhri oli niin monivammainen, että häntä pidettiin edelleen nukutettuna. Nopeasti huomasin, että hoidon taso oli huono, ja etenkin potilaiden kohtelu oli epäinhimillistä.

Diabeetikkotyttö nukkui läpi vuorokauden, kun saavuin osastolle. Hän ei juurikaan reagoinut herättelyihin, ja hereillä ollessaan hän itki ja vaikersi. Silti seuraavana päivänä tyttö pakotettiin syömään  aamupalaa. Toinen hoitaja repi tytön suun auki, ja toinen työnsi ruokaa suuhun. Tyttö itki ja vaikersi koko syöttötilanteen ajan. Kaikista hirveintä oli kuitenkin se, että hoitajat huusivat potilaalle ja pilkkasivat häntä avoimesti. Tyttö siirrettiin vuodeosastolle, vaikka hän edelleen nukkui koko ajan eikä juurikaan reagoinut ärsykkeisiin. Siirto tehtiin pyörätuolilla eikä sängyllä, vaikka siihen olisi ollut todellakin tarvetta.

Toinen ihmetyksen aihe tytön kohdalla oli hänen lääkehoitonsa. Vaikka tyttö todetusti sairasti tyypin 1 diabetesta, en nähnyt kertaakaan, että hänelle olisi pistetty insuliinia teho-osastolla. Myöskään lääkärin määräyksissä ei ollut insuliinia, jota olisi pistetty säännöllisesti. Ohjeena oli ainoastaan, että verensokerin noustessa yli 15mmol/l, annettaisiin insuliinia. Itsekin diabetesta sairastavana tämä ihmetytti minua suuresti. Tytön verensokeritasot pysyivät kuitenkin suhteellisen tasaisina osastolla.

Toinen potilas, joka oli joutunut auton töytäisemäksi, oli loukkaantunut pahoin. Hänen kylkiluunsa ja jalkansa olivat joko murtuneet tai poikki, kyynärpää oli poissa paikaltaan, solisluu poikki ja keuhkoissa oli dreeni poistamassa nestettä. Hoidon päälinjaus oli pitää hänet unessa ja nesteyttää riittävästi, sekä kolme kertaa päivässä tiputtaa antibiootti ja paracetamol. Potilaan kaikkia murtumia ei oltu vielä kipsattu, kun saavuin osastolle. Röntgenosaston henkilökunta kävi ottamassa potilaasta kuvat, ja viimein myös lääkintävahtimestari kipsasi potilaan luut. Kipsaaminen oli kuitenkin hyvin suurpiirteistä ja tehtiin vähän sinne päin. Ihmettelen suuresti, jos potilaan luut luutuvat uudelleen oikeaan asentoon, ja hän pystyy kävelemään normaalisti.

Potilaalla oli myös keskuslaskimokatetri (CVK), jonka kautta häntä nesteytettiin, ja jonka kautta lääkkeet tiputettiin. Hulluinta CVK:n käytössä oli aseptiikan puute. Katetria käsitellessä kädessä oli kyllä steriilit hanskat, mutta samoilla hanskoilla tehtiin potilaalle myös monta muuta asiaa ennen katetrin käsittelyä. Katetrin juurta ei tarkistettu todellakaan päivittäin. En nähnyt hoitajien tarkistavan juurta kertaakaan niiden kolmen päivän aikana, kun mies oli osastolla.

Toinen suuri ihmetyksen aihe oli se, että lääkkeet tiputettiin suoneen vaihtamatta letkuja välissä. Katetria ei myöskään huuhdeltu lääkkeen antamisen jälkeen. Olin hieman kauhuissani toiminnasta, ja kysyin hoitajalta kerran asiasta. Hoitajan mukaan sairaalalla ei ole varaa vaihtaa letkuja joka kerta, vaan samoja letkuja on käytettävä useasti.

Kolarin uhrin sedaatio purettiin suhteellisen nopeasti. Heti kun potilas oli näennäisesti tajuissaan, eli hänen silmänsä olivat auki ja hän päästeli jonkinlaisia ääniä, hänet siirrettiin miesten kirurgiselle osastolle. Potilas oli edelleen niin sekaisin, että yritti jatkuvasti repiä  irti pleuradreeniään ja nenämahaletkuaan. Ratkaisuksi potilaan kädet sidottiin sängynlaitoihin kiinni ohuella nauhalla, joka poltti ranteisiin punaiset jäljet.

Näiden kahden potilaan jälkeen teho-osasto ammotti tyhjyyttään loppuviikon. Potilaita ei tullut, vaikka kuulin opiskelutovereiltani, että esimerkiksi päivystyksessä olisi ollut tehohoitoa tarvitsevia potilaita. Tämän vuoksi vaihdoin kesken viikon dialyysiosastolle, joka oli teho-osaston kanssa samassa rakennuksessa.

Munuaisyksikössä sain hyvää ohjausta

Dialyysiosastolla minut otettiin hyvin vastaan, ja sain asiantuntevaa ohjausta osaston työntekijöiltä. Sain tarkan opastuksen dialyysikoneen toiminnasta sekä siitä, mitä arvoja tulee seurata dialyysin aikana ja miksi. Tiesin jo ennestään suurin piirtein, mitä dialyysi tarkoittaa. Osastolla oli kahdeksan dialyysikonetta, ja potilaat saapuivat dialyysiin kolmessa erässä päivän aikana. Yleensä he kävivät dialyysissä kaksi tai kolme kertaa viikossa.

Osaston välineet olivat uudenaikaiset, ja osasto oli muutenkin suhteellisen siisti. Potilaina oli niin vanhoja kuin nuoriakin aikuisia. Päivät kuluivat potilaiden vitaaleja seuraten, ja ensimmäisen tarkkailupäivän jälkeen pääsin kytkemään potilaita koneeseen. Sain kytkemisestä hyvän ohjauksen. Myös potilaat, jotka olivat käyneet hoidossa pitkään, osasivat neuvoa minua ongelmatilanteissa. Opin myös laittamaan koneen toimintakuntoon uutta potilasta varten.

Viikon edetessä varmuuteni kasvoi, ja loppuviikosta osasin jo itsenäisesti kytkeä potilaat koneeseen ja ottaa heidät pois siitä. Viikko munuaisyksikössä oli hyvin mieluisa, sillä tekemistä riitti ja potilaat olivat mukavia. Minulla oli aikaa jutella ja vaihtaa kuulumisia heidän kanssaan. Myös hoitajat olivat erittäin mukavia, ja he ottivat opiskelijat hyvin huomioon. Sainkin hyvää palautetta viikon päätteeksi ahkeruudestani ja siitä, että opin nopeasti. Vaikka dialyysi itsessään ei juurikaan kiinnostanut ennen osastolle menoa, päätin silti palata osastolle vielä ennen harjoittelun päättymistä.

Synnytysosastolla pääsi näkemään paljon

Synnytysosastolla sairaalan karuus kävi taas selvästi ilmi. Osasto oli hyvin vanhanaikainen, eikä potilailla ei ollut minkäänlaista yksityisyyttä. Osasto koostui oikeastaan yhdestä avonaisesta tilasta, jossa synnytykset tapahtuivat, sekä kahdesta muusta huoneesta. Synnytystilassa oli vierekkäin kolme hyvin vanhanaikaista laveria, joiden välissä ei ollut minkäänlaisia näkösuojia, ei edes sermejä.

Odottaville äideille oli varattu yksi huone, jossa oli sänkyjä. Toinen huone oli varattu juuri syntyneiden vauvojen punnitusta ja säilytystä varten. Äidit saivat sängyn osaston huoneesta ainoastaan, jos heidän raskautensa ei ollut edennyt normaalisti. Muussa tapauksessatulevat äidit pääsivät sisään osastolle siinä vaiheessa, kun synnytys oli edennyt riittävän pitkälle. Ennen tätä he joutuivat viettämään aikaa ulkona kävellen ja odottaen synnytyksen etenemistä. Kun synnytys oli edennyt riittävän pitkälle, he pääsivät makaamaan synnytyssalin lavereille avonaisen ikkunan viereen.

Mielestäni oli hirveää, että ulkoa puhalsi koko ajan viileä tuuli synnytyslavereille, ja kuka tahansa ikkunan ohi kävelevä näki synnyttävät äidit. Synnytykset olivat välillä erittäin brutaaleja, eivätkä koulussa opitut asiat päteneet lainkaan. Voin vain kuvitella, kuinka kivulias synnytys oli äideille, sillä ainoa kivunlievitys oli Panadol.

Synnytyksen jälkeen vauva vietiin äidin luota viereiseen huoneeseen odottamaan, että äiti toipuu synnytyksestä ja käy suihkussa. Sen jälkeen lapsi ja äiti siirrettiin viereiselle äitiysosastolle. Osa kätilöistä oli todella ammattitaitoisia, ja he suorittivat synnytyksen samaan tapaan kuin Suomessa. He eivät koskeneet äitiin tai synnytyskanavaan ennen kuin lapsen pää näkyi selvästi. Osa kätilöistä taas kokeili sormillaan synnytyskanavasta, ja auttoi vauvaa tulemaan ulos tällä tavalla.

Emme avustaneet synnytyksessä, mutta punnitsimme vauvoja, laitoimme heille k-vitamiini -injektioita ja annoimme hiv:n estolääkettä, jos äiti kantoi virusta. Vaikka aseptisesti ja opillisesti synnytyksen suorittaminen oli hyvin erilaista kuin Suomessa, osaston kätilöt ottivat meidät hyvin vastaan, ja pääsimme näkemään paljon.

Keskosten teho-osastolla äidit olivat vastuussa vauvojensa hoidosta

Synnytysosaston jälkeen siirryimme keskosten teho-osastolle. Osasto koostui viidestä huoneesta, joihin keskoset oli sijoitettu. Hulluinta tällä osastolla oli se, että keskoset eivät olleet keskoskaapeissa, vaikka niitä löytyikin sairaalalta useita. Osaston huoneista oli tehty suuria keskoskaappeja pitämällä huoneiden lämpötila yli 30 asteessa. Huoneissa pienimmätkin keskoset makasivat pienillä sängyillään. Pienin osaston vauvoista painoi vain 900g.

Osaston toiminta poikkesi hyvin paljon siitä, mihin olen Suomessa tottunut. Äidit olivat hyvin paljon vastuussa vauvojensa hoidosta. Sairaanhoitajat vetivät aamuisin lääkkeet valmiiksi ruiskuihin. Jos lääkkeet menivät suun kautta, äidit antoivat ne lapsille itse. Suonensisäiset lääkkeet laittoi sairaanhoitaja.

Erikoista tässä oli kuitenkin se, että jos vauvalle annettiin useampaa antibioottia yhtä aikaa, ne vedettiin kaikki samaan ruiskuun ja laitettiin boluksena suoneen. En ole ikinä törmännyt Suomessa siihen, että eri antibiootteja sekoitettaisiin keskenään.

Outoa oli myös se, että keskosilla kanyylit olivat kämmenessä. Tuntui pelottavalta laittaa niin pieniin suoniin lääkeaineita, vieläpä ilman minkäänlaista huuhtelua ennen tai jälkeen. Kerran yritin antaa lääkettä keskoselle, jonka kanyyli oli selvästi mennyt tukkoon. Lääkeaine ei mennyt suoneen, vaan pulppusi portin yli kämmenelle. Sanoin asiasta sairaanhoitajalle, joka yritti myös laittaa lääkkeen, jolloin lisää lääkettä valui hukkaan vauvan kämmenelle. Hoitaja sanoi, että täytyy laittaa uusi kanyyli, ja heitti lääkeruiskun vauvan viereen sängylle.

Siinä vaiheessa mietin, eikö hän oikeasti aikonut antaa uutta lääkeannosta vauvalle, vaikka suurin osa lääkkeestä oli valunut vauvan kämmenelle. En nähnyt missään vaiheessa hänen ottavan uutta lääkeannosta. Luulen, että hän vain laittoi tämän vajaan, sängyllä säilytetyn lääkeannoksen lapselle myöhemmin.

Ajattelimme ennen osastolle menemistä, että olisimme saaneet hoitaa vauvoja. Suurimmaksi osaksi hoitajat kuitenkin vain istuskelivat kansliassa lääkärin kiertämisen ja lääkkeiden antamisen jälkeen, eivätkä juurikaan nähneet vaivaa opastaakseen äitejä vauvojen hoidossa.

Näin ainoastaan yhden kerran, kun hoitaja opasti äitiä, mutta opastus oli hyvin tylyä ja epäystävällistä. Olimme lääkärin kierroksella, ja huoneessa oli nuori äiti, jonka juuri syntynyt keskonen oli hänen ensimmäinen lapsensa. Hän yritti imettää vauvaa, kun olimme huoneessa. Ymmärrettävästi imettäminen ei oikein onnistunut, eikä vauva imenyt maitoa kunnolla. Hoitaja katsoi vierestä äidin ahdinkoa, eikä tehnyt elettäkään auttaakseen. Tilanteen jatkuttua hetken, hän kysyi äidiltä, onko lapsi hänen ensimmäinen, mihin äiti vastasi myöntävästi. Tämän kuultuaan hoitaja hymähti ja katsoi halveksuvasti juuri äidiksi tulleen naisen epätoivoista yritystä saada lapsi syömään. En voinut ymmärtää, miksei hoitaja auttanut ja opastanut äitiä. Äiti jatkoi yrittämistä, mutta imettäminen ei onnistunut. Lopulta hoitaja huokaisi raskaasti ja alkoi tylysti ja tiuskien ohjata äitiä imettämisessä.

Olin toki aiemminkin nähnyt potilaiden huonoa kohtelua. En silti ymmärrä, miksi osastolla työskenteli ihminen, joka oli täysin kykenemätön tukemaan ja opastamaan äitejä vauvan hoidossa. Kyseessä oli kuitenkin osasto, jossa äitien tukemisen ja opastuksen pitäisi olla osa työtä. Eihän kukaan äidiksi ensimmäistä kertaa tuleva osaa ensimmäisenä päivänä hoitaa vauvaansa ilman opastusta, etenkin kun kyse on hieman huonokuntoisesta vauvasta.

Osaston lääkäri oli kuitenkin ihana ja omistautunut työlleen. Annoimme hänelle lempinimen vauvakuiskaaja, sillä hänellä oli hyvin rauhoittuva vaikutus vauvoihin. Huutava ja itkuinen vauva rauhoittui heti, kun nuori mieslääkäri otti hänet syliinsä.

Osastolla vietetyt päivät olivat kuitenkin antoisia. Ymmärsin jälleen kerran, kuinka hyvällä tasolla sairaanhoito Suomessa on. Selasimme päivien aikana myös potilaskirjaa, johon merkattiin kaikki osastolla olleet vauvat. Yllätyimme suuresti siitä, että kuolleisuus osastolla oli kuitenkin varsin matala, ja pienin osastolta kotiutunut keskonen oli ollut syntyessään vain 700g painoinen.

Päivystysosasto oli kaaos

Ensimmäinen sana, joka tulee mieleeni päivystyksestä, on kaaos. Päivystyksen tilat olivat vanhat ja epäkäytännölliset, ja potilaspaikkoja oli vähän. Potilaita virtasi päivystykseen yhden sisäänkäynnin kautta, eikä heitä jaoteltu mitenkään. Päivystyksessä ei myöskään ollut odotustilaa, jossa potilaat olisivat voineet odottaa vuoroaan. Tämän vuoksi potilailla ei ollut selkeitä vuoroja. Monet parveilivat oven vieressä ja oli hyvin epäselvää, kuka oli potilas ja kuka omainen.

Sisälle otetuille potilaille oli varattu yksi tila, jossa oli sänkyjä vierekkäin. Hoitaja kirjasi potilaan sisään ja laittoi paperit odottamaan lääkäreitä, jotka katsoivat paperit ehtiessään. Usein potilaat joutuivat odottamaan lääkäriä pitkiäkin aikoja. Systeemi oli hyvin kankea.

Päivystyksessä pääsi kuitenkin tekemään ja näkemään paljon. Pääsin toteuttamaan suonensisäistä lääkehoitoa ja laittamaan injektioita lihakseen. Lisäksi vaihdoin katetreja ja hoidin erilaisia haavoja.

Päivystyksessä jälleen sai huomata sen, kuinka huonosti potilaita kohdeltiin. Potilaisiin ei kiinnitetty riittävästi huomiota. He makasivat sängyssä yksin ja täysin tietämättömänä siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Lisäksi osaston valmiudet esimerkiksi elvyttää potilaita oli huono. Osastolla oli elvytyskärry, mutta siellä ei ollut kaikkia tarvikkeita. Lisäksi potilaita elvytettiin hyvin harvoin. En nähnyt osastolla viettämäni aikana yhtään elvytystilannetta. Elottomat potilaat tuotiin osastolle, ja vaikka Suomessa potilasta olisi kaikin keinoin yritetty elvyttää, tällä osastolla lääkäri vain tuli ja totesi henkilön kuolleeksi. Myös päivystysosaston hygienia oli huonoa.

Diabetesklinikalla riitti tekemistä

Diabetesklinikalla hoidettiin niin diabeetikkoja kuin verenpainetautia sairastaviakin. Suurin osa asiakkaista oli vanhempia ihmisiä, ja tyypin 1 diabeetikkoja oli hyvin vähän. Luulen, että se johtuu siitä, että tyypin 1 diabetesta ei osattu maassa hoitaa ollenkaan, joten suurin osa heistä kuoli sairauteen nopeasti. Paikallisilla ei ollut riittävästi tietoa sairauden hoitamisesta.

Asiakkaat kävivät yleensä klinikalla kolmen kuukauden välein. Heidän verenpaineensa ja –sokerinsa mitattiin, jonka jälkeen he tapasivat lääkärin, joka muutti lääkitystä, jos sille oli tarvetta. Käytössä oleva lääkevarasto oli hyvin niukka. Esimerkiksi 1 tyypin diabeetikoille oli käytössä ainoastaan pitkävaikutteista insuliinia, eikä lainkaan lyhytvaikutteista ateriainsuliinia. Tämä aiheutti sen, että heidän sokeritasonsa oli jatkuvasti aivan liian korkea, ja heillä oli hyvin paljon erilaisia komplikaatioita. Harvalla asiakkaalla oli verensokerimittari kotona, ja niistä oli pula sairaalassakin.

Klinikka oli kuitenkin mukava paikka työskennellä. Meidät otettiin hyvin vastaan, ja apuamme arvostettiin. Asiakkaita ja tekemistä riitti.

Oli mielenkiintoista päästä seuraamaan leikkauksia

Leikkausosastolla meno oli varsin mielenkiintoista. Leikkauksia ei tehty lainkaan aseptisesti ja osa leikkaustekniikoista oli hirvittävää katsottavaa. Esimerkiksi keisarileikkauksessa koko kohtu nostettiin vatsanpeitteiden yläpuolelle ja avattiin, ja vasta tämän jälkeen otettiin vauva ulos. Salissa käytettävät välineet oli kääritty puhdistamisen jälkeen ainoastaan lakanaan, joten ne olivat koko ajan alttiina ympäristön bakteereille.

Jos toimenpide oli pieni, eikä potilasta nukutettu, hänellä oli peittonaan sairaalan lakana. Peitto oli potilaan päällä koko leikkauksen ajan, ja vain leikattava alue oli paljaana.  Kuitenkin esimerkiksi tikattaessa haavaa umpeen, tikkausneula osui monesti lakanaan, joka suojasi potilasta. Lääkäri sujuvasti vain jatkoi tikkaamista, vaikka neula oli selvästi kontaminoitunut lakanaan koskiessa.

Leikkaussalin henkilökunta oli ystävällistä, ja pääsimme tekemään ja osallistumaan leikkauksiin niin paljon kun halusimme. Pääsimme niin seuraamaan kuin olemaan instrumenttihoitajanakin. Olikin hyvin mielenkiintoista päästä seuraamaan leikkauksia ja paikallisten toimintaa leikkaussalissa.

Konaisuudessaan harjoittelu oli kokemuksena hyvä, vaikka juurikaan mitään uutta en matkalla oppinut. Joillakin osastoilla hoitajat ottivat opiskelijat vastaan hieman nihkeästi, mutta yleensä aina löytyi edes yksi hoitaja, joka jaksoi ohjata meitä. Harjoittelusta teki vaikeaa myös se, että osastolla ei ollut määrättyä ohjaajaa, joten aina aamulla osastolle mennessä oli epäselvää, kenen mukana päivän kulkisi.

Välillä myös kielimuuri oli suuri. Paikalliset hoitajat ja potilaat puhuivat swatia, joten mukaan pääseminen oli välillä hankalaa. Lisäksi hoitajien työmoraali oli hyvin erilainen kuin Suomessa. Se, että he istuivat monta tuntia toimistossa tekemättä yhtään mitään, tuotti välillä vaikeuksia. Vaikka tekemistä olisi ollut, hoitajat istuivat alas ja näpräsivät puhelinta. Harjoittelu oli hyvin silmiä avaava, ja ymmärsin taas, kuinka onnekas olen, että olen saanut syntyä Suomeen.

Ajatuksia harjoittelusta ulkomailla

Vaihdossa moni asia jäi opiskelijan omalle vastuulle. Esimerkiksi lupa–asiat ja viisumiasiat jouduin hoitamaan ja selvittämään yksin. Swazimaassa oleva yhteyshenkilömme hankki meille viisumihakemukseen paperit, mutta siinä oli oikeastaan kaikki, mitä hän meidän eteemme teki. Kävimme virastoissa turhaan, sillä emme tienneet, mitä papereita meidän tulisi toimittaa minnekin. Koen, että yhteyshenkilöstä ei ollut vaihdon aikana juurikaan hyötyä. Näin hänet kahdesti koko vaihdon aikana. Yritin sopia hänen kanssaan tapaamista, mutta se siirtyi niin useasti, etten jaksanut enää yrittää. Paikallinen perhe, jonka luona asuimme, auttoi meitä paljon enemmän.

Takaisin Vaihtokokemuksia -sivulle