”Työntekijät olisivat antaneet meidän tehdä melkein mitä vain”

Suoritin työharjoittelun Swazimaassa, Raleigh Fitkin Memorian hospitalissa, jossa pääsin kiertämään monenlaisilla osastoilla. Vaikka kaiken uuden kokeminen tuntuikin raskaalta, kokemus oli hyvä ja opettavainen.

Orientaatioviikot

Saavuttuamme Swasimaahan aloimme heti hoitamaan paperiasioita, joita riitti. Tarvitsimme luvat Nursing councililta, jotta pystymme suorittamaan harjoittelun sairaalalla. Haimme myös opiskelijaviisumia maahanmuuttovirastosta. Oli yllätys, kuinka tarkkoja papereista oltiin, ja jouduimmekin käymään useampaan otteeseen kummassakin virastossa.

Pihapiirissämme oli päiväkoti, jossa autoimme lupia odotellessa. Päiväkodissa oli suurimmaksi osaksi esikouluikäisiä. Päiväkodin tarkoituksena on tarjota varhaiskasvatusta lapsille, joilla ei ole varaa maksaa esikoulusta, jotta he olisivat samalla viivalla aloittaessaan koulun muiden kanssa. Alkuun lapset ujostelivat meitä, mutta jo heti muutaman päivän jälkeen he ottivat meidät avosylin vastaan.

Orientaatioviikkoina kävimme myös vierailemassa sairaalalla. Sairaalan opiskelijavastaava piti meille esitelmän sairaalasta ja sen historiasta, jonka jälkeen kiersimme eri osastoja. Saimme valita oman mielenkiinnon mukaan osastoista ne, jotka kiinnostavat eniten. Valitsin ensiapu-, dialyysi-, äitiys-, synnytys-, ja lastenosaston. Lisäksi suoritin harjoitteluni hiv-klinikalla, palliatiivisella klinikalla sekä leikkaussalissa.

Ensimmäiset kaksi viikkoa olivat uuvuttavia. Opin paljon uutta, ja olin koko ajan uudessa ympäristössä minulle uusien ihmisten kanssa.

Ensiapu

Aloitimme toisen harjoittelijan kanssa harjoittelumme ensiavussa. En ollut Suomessa ollut ensiavussa, joten se ei ollut minulle se kaikkein helpoin aloituspaikka. Ensiapuun tuli ihmisiä tasaiseen tahtiin. Työntekijät ohjasivat potilaan muualle, ellei asia ollut ensiavullinen. Nopeasti huomasin, että ovesta saattoi kävellä sisään mitä tahansa. Työntekijät olisivat antaneet meidän tehdä melkein mitä vain ilman valvontaa. Tärkeää oli pitää itse huolta siitä, ettei tekisi sellaista, jota ei oikeasta osaa. Heikko aseptiikka sai myös perääntymään joistain tilanteista.

Kliinisten taitojen kehittämisen sijaan otin henkilökohtaiseksi tavoitteekseni potilaiden ja omaisten kohtaamisen ja tukemisen. Paikalliset työntekijät tekivät kyllä työnsä, mutta omasta mielestäni potilaan kohtaaminen jäi vähälle. Koinkin onnistuvani siinä kahden viikon aikana.

Lisäksi opiskelimme kahden viikon aikana ensiapulääkkeitä, siivosimme elvytyskärryä, harjoittelimme röntgenkuvien lukemista lääkärin avulla, teimme inventaarion tarvikevarastoon sekä aloitimme aamut työpisteiden siivouksella.

Dialyysi

Ensiavun jälkeen aloitin viikon dialyysissa. En ollut Suomessa ollut aikaisemmin dialyysissa harjoittelussa tai muutenkaan perehtynyt siihen. Dialyysi tuntui aluksi kovin rauhalliselta ensiapuun verrattuna. Sen myös huomasi hoitajien suhtautumisessa meihin. Saimme ensimmäisestä päivästä lähtien hyvän perehdytyksen, eikä mitään tarvinnut tehdä ilman valvontaa. Myös päivät dialyysissä menivät nopeasti. Tunnit täyttyivät vitaalien mittauksella ja potilaiden koneistoon yhdistämisellä sekä pois ottamisella. Potilaat kävivät dialyysissa 2-3 kertaa viikossa. Dialyysi toimi kolmessa eri erässä (aamu, päivä, iltapäivä) maanantaista lauantaihin. Viikon aikana tutustui myös potilaisiin, mikä oli mukavaa.

Pääsimme oikeasti tekemään ja oppimaan dialyysissa. Opimme yhdistämistä, pois ottamista sekä letkuston kokoamista. Myös monitorointi tuli tutuksi. Sainkin hyvää palautetta työntekijöiltä viikon päätyttyä.

Special care nursery & Hope house

Neljännen viikon vietin toisen harjoittelijan kanssa keskososastolla, jossa yllätyksenä tuli tekemättömyys. Aamut lähtivät hitaasti käyntiin raportilla, jonka jälkeen jaettiin lääkkeet. Lääkkeidenjaossa pääsimme laskemaan lääkelaskuja valvottuina sekä sekoittamaan suonensisäisiä lääkkeitä. Suonensisäiset lääkkeet sekä injektiot hoitajat antoivat keskosille. Tuntuikin hurjalta antaa pienelle keskoselle suonensisäisiä lääkkeitä. Pääsimme avustamaan lääkkeidenjaossa, mutta hoitaja kulki koko ajan mukanamme, joten emme joutuneet antamaan lääkkeitä yksin.

Äideille oli osaston viereen rakennettu mielenkiintoisen näköinen hökkeli, jossa he asuivat. Näin he pääsevät imettämään ja hoitamaan lastaan kellonajasta huolimatta.

Näimme osastolla erittäin huonossa kunnossa olevia vauvoja, ja aina ei tuntunut hyvältä olla osastolla. Lääkkeiden jakamisen jälkeen osastolla ei  oikein tapahtunutkaan mitään, vaan hoitajat istuivat taukohuoneessa kännyköitä näpräten. Myöhemmin alkoi lääkärinkierto, jota oli mielenkiintoista seurata. Aina emme kuitenkaan kaikkea ymmärtäneet, kun keskustelua käytiin swatiksi.

Olimme loppujen lopuksi keskososastolla torstaihin saakka. Perjantaina menimme tutustumaan Hope houseen, joka on saattohoitokoti erityisesti AIDS:sia sairastaville. Hope house on katolilaisten nunnien perustama, ja se pyörii suurimmaksi osaksi lahjoitusten varassa. Potilaat asuivat omissa parakeissaan, ja alueen kolmen sairaanhoitajan lisäksi jokaisella potilaalla oli oma henkilökohtainen avustaja. Parakkeja oli noin 20.

Synnytysosastolta diabetesklinikalle

Uusi viikko lähti käyntiin synnytysosastolla, jossa saimme heti kuulla, että kaikki synnytykset on siirretty toiseen kaupunkiin, Mbabaneen. Synnytysosasto oli niin huonossa kunnossa , että sen remontointi oli aloitettu nopealla aikataululla.

Tovin pohdin minne menisin seuraavaksi, ja päätin siirtyä diabetesklinikalle, jota minulle oli suositeltu. Tiistaina saavuin klinikalle, ja pääsin heti hommiin. Sain oman tuolin, johon otin vuorotellen jonosta potilaita. Potilailla oli noin kahden kuukauden välein kontrolliaika, jossa mitattiin verenpaine, verensokeri tai molemmat.

Mittauksen jälkeen potilaat jäivät odottamaan lääkärin tapaamista. Lääkäri määräsi tarpeen mukaan lääkitystä huonoon verenpaineeseen tai diabetekseen. Sain olla vastuussa verenpaineen ja verensokerin mittauksesta, jonka jälkeen kirjoitin arvot potilaiden vihkoon. Välillä muut hoitajat poistuivat paikalta, ja olin kahdestaan lääkärin kanssa ottamassa potilaita vastaan. Kaiken kaikkiaan klinikalla oli mukava olla, ja tapasin siellä paljon potilaita. Tunsin oloni hyödylliseksi, kun pystyin auttamaan hoitajia.

Diabetesklinikka ja Out Patiens department

Jatkoin seuraavan viikon vielä diabetesklinikalla ja Out Patiens departmentilla. Diabetesklinikan toiminta oli tuttua, joten hoitajat päästivät minut klinikan puolelle. Siellä otettiin potilaita vastaan huutamalla (nimien lausuminen tuotti vaikeuksia), ja mitattiin vitaalit ennen kuin potilas päästettiin odottamaan lääkärin vastaanotolle. Välillä hoitajat kaikkosivat paikalta kokonaan, ja olin yksin ottamassa vitaaleja viideltäkymmeneltä potilaalta. Työ oli kuitenkin helppoa, ja viereisessä huoneessa olisi ollut apua tarjolla, jos ongelmia olisi tullut. Oli mukavaa olla avuksi ja hyödyksi.

Monille potilaille tuotti iloa se, että heitä oli ottamassa vastaan vaalea hoitaja. Tapasin iäkkään rouvan, jonka tytär kertoi, ettei hän ollut ikinä nähnyt vaaleaihoista ihmistä. Ihmisten tapaaminen ja klinikan nopea tempo teki päivistä mukavia.

Leikkausosasto

Olen ollut Suomessa leikkausosastolla tutustumassa ja avustamassa pientoimenpiteissä. Minulla ei ollut mitään kummempia odotuksia leikkaussalia kohtaan, ja tarkoitukseni oli mennä katsomaan, miten homma Swazimaassa toimisi.

Hoitajat olivat kuitenkin painostavan kannustavia, ja laittoivat minut heti toisena päivänä instrumenttihoitajaksi keisarinleikkaukseen. Jännitin sitä todella paljon, ja mietin viimeiseen asti, poistunko tilanteesta. Koko tilanne oli kovin absurdi, enkä pystynyt olemaan paljon avuksi, kun en tiennyt instrumenttien nimiä. Vauva tuli kohdusta ulos, jonka jälkeen kirurgi totesi, että siellä onkin myös toinen vauva. Seuraavat päivät menivät rauhaisammin ja pienemmissä toimenpiteissä auttamisessa.

Viimeiset viikot vietin osastoilla, joilla oli ollut mukavaa. Olin diabetesklinikalla, out patiens departmentilla sekä ensiavussa. Uutena asiana kävin myös testaamassa HIV:tä. Swazimaassa hiv testataan sormenpäästä otetusta veripisarasta. Asiakkaita oli paljon, ja he saivat usein negatiivisia testituloksia.

Kaiken kaikkiaan kokemus oli hyvä, mutta raskas. Uusi kulttuuri, turvattomuus sekä uudet ihmiset veivät paljon voimavaroja. Yllätyin myös siitä, kuinka paljon jouduimme tekemään itse. Sairaalalla oli harjoittelussa turkulaisia opiskelijoita, ja oli mielenkiintoista kuulla, miten erilainen heidän harjoitteluaikansa oli ollut. Heidän yhteyshenkilönsä oli hoitanut viisumit, luvat sairaalalle ja klinikkakäyntejä.

Meillä meni paljon aikaa paperihommiin, ja olimme jumissa sairaalalla. Kysyimme, voisiko yhteyshenkilömme hoitaa meille joitain klinikkakäyntejä. Vastausta ei tullut, ja lopulta otimme yhteyttä turkulaisten yhteyshenkilöön, joka auttoi muutamaa meistä pääsemään klinikalle.

Myös majoitus oli rehellisesti sanottuna aivan kamala, eikä apua sen vaihtamiseen löytynyt. Kaiken uuden keskellä ei olisi jaksanut itse hoitaa montaa asiaa. Onneksi kaikkeen tottuu ja sopeutuu!

Palaa takaisin Vaihtokokemuksia -sivulle