Ohita valintanauhan komennot
Siirry pääsisältöön

Diak tutkii-blogi

:

Pikakäynnistys

Etusivu > Diak NYT > Diak tutkii-blogi
marraskuu 09
Pitävä turvaverkko nuorten arkeen

Reija Paananen

”Jos jonkun säikyttää liian monta kertaa, hän muuttuu näkymättömäksi”, kertoi Muumimamma Näkymättömän Ninnin tilanteesta Tove Janssonin tarinassa. Jos ihmistä ei nähdä tai hänet nähdään vain ongelmana, aiheutetaan kipua ja mustelmia, ehkä rikotaan pysyvästikin jotain.

Syrjäytymisestä osallisuuteen

Ulkopuolelle jääneitä nuoria leimaavat ulkopuolisuuden ja avuttomuuden tunteet sekä elämänhallinnan puute. Apua ei ehkä ole osattu pyytää tai jos on osattukin, sitä ei ole saatu. Näiden nuorten tukemiseksi tarvitaan osallisuutta, tunnetta kuulumisesta ja arvostetuksi tulemisesta.

Tiedetään, että kouluttamattomat ja työelämän ulkopuolella olevat nuoret kärsivät usein myös toimeentulovaikeuksista ja psyykkisistä ongelmista. Monella on myös tuomioita rikoksista. Vastikään julkaistun tutkimuksen mukaan joka kuudennella 20-34-vuotiaalla on sosiaalisen tuen ja yhteisyyden puutteita tai yksinäisyyden kokemuksia. Niin ikään lähes joka kymmenes yläkouluikäinen nuori kärsii yksinäisyydestä. Niillä, joilla on edes yksi ystävä, koulu sujuu yksinäisiä helpommin ja oma terveys koetaan paremmaksi.

Maahanmuuttajanuorten tilanteeseen tulisi kiinnittää erityistä huomiota. Maahanmuuttajataustaisten nuorten kokemukset kiusaamisesta ja fyysisestä uhasta ovat tavallisempia kuin valtaväestön nuorilla. Pohjois-Suomessa ulkopuolelle jääneiden vieraskielisten nuorten osuus on koko maan korkein, noin joka neljäs vieraskielinen 15-29-vuotias nuori Pohjois-Pohjanmaalla, Kainuussa ja Lapissa on vailla peruskoulun jälkeistä tutkintoa eikä opiskele tai käy töissä, eli voidaan luokitella syrjäytyneeksi.

Osallisuus lähtee kohtaamisesta

Osallisuuden tukeminen tulee aloittaa arkipäivästä, arjen toimien ja sosiaalisten taitojen opettelusta.  Osallisuuden kokemus syntyy yhteisöissä, ja olennaista on, että toimitaan vuorovaikutuksessa. Toiminnassa pitää kiinnittää huomiota osallisuuden edellytysten luomiseen, esimerkiksi toiminnan saavutettavuuteen, mm. sijainnilla, aukioloaikojen joustavuudella ja maksuttomuudella. Toiminnan on keskityttävä ihmisten kohtaamiseen, läsnäoloon ja arkisiin kohtaamisiin.

Nykyisin vallalla olevasta ongelmakeskeisestä ajattelusta tulisi siirtyä vahvuuksien tukemiseen ja tulevaisuuden näyn luomiseen. Luottamuksen lisäksi tarvitaan nuoren oman ajattelun herättelyä, rohkaisua, toimintamahdollisuuksien avaamista ja eteenpäin tuuppimista.

Palvelut eivät voi ratkaista vaikkapa yksinäisyyden ongelmaa tai tarjota samanlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta ja tukea kuin sosiaaliset verkostot. Osallisuuden edistäminen on kaikkien yhteinen asia. Näkyväksi tuleminen voi olla pitkän ja kivikkoisen polun päässä ja jo häivähdyksen esiin tuominen vaatii auttavia käsiä ja uskoa muutokseen. Mitä sinä voit tehdä?

Erityisesti näiden näkymättömien ja ongelmiksi leimattujen nuorten tueksi mietitään kolmannen sektorin mahdollisuuksia toimia keskiviikkona 11.11.2015 Sisäinen turvallisuus ja kolmas sektori -seminaarissa Oulussa. Keskusteluun virittää tutkija Reija Paanasen puheenvuoro ’Osallisuutta edistämällä nuorten arkeen pitävä turvaverkko’.

Kirjoittaja toimii tutkijana Diakonia-ammattikorkeakoulussa Sosiaalisen osallisuuden koordinaatiohankkeessa (Sokra) Itä- ja Pohjois-Suomen eriarvoisuuden vähentämiseksi ja sosiaalisen osallisuuden vahvistamiseksi. Sokra koordinoi Euroopan Sosiaalirahaston toimintalinja 5:n ’Sosiaalinen osallisuuden edistäminen ja köyhyyden torjunta’ –hankkeita sekä tukee ja verkottaa hanketyötä tekeviä.​ 

Lue lisää Sokra-hankkeesta mediatiedotteesta.

joulukuu 11
Ihmisten kokemukset hyödynnettävä paremmin päätöksenteossa

​Ihmisten kokema hyvinvointi on noussut kansainvälisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun. Sen mittaaminen on menetelmällisesti kehittynyt ja tarkentumassa edelleen. Laajat kansainväliset aineistot ovat kertoneet meille hyvinvointia pääsääntöisesti selittävät tekijät. Näissä korostuvat laajasti yhteiskuntien ja yhteisöjen merkitys ja erityisesti ihmisen suhde muihin ihmisiin.

 

Tiedämme, että ihmisten elämä on parempaa silloin kun fysiologiset ja materiaaliset perustarpeet tulevat kohtuullisesti tyydytetyiksi, ihminen elää yhteiskunnassa jonka rakenteet ovat terveellä pohjalla ja hän on psyykkisesti tasapainossa. Psyykkiset tekijät selittävät eniten koetusta hyvinvoinnistamme. Taloustieteilijät Helliwell, Layard ja Sachs (2013) ovat uusimmassa maailman koetun hyvinvoinnin tilaa kuvaavassa raportissaan osoittaneet, että ihmisten koettu hyvinvointi on hyvä mittari kuvaamaan kuinka onnistunutta harjoitettu politiikka on ollut.

 

Koska harjoitetulla politiikalla on ratkaiseva merkitys ihmisten hyvinvointiin, tulee koettu hyvinvointi ottaa nykyistä vahvemmin huomioon poliittisissa päätöksissä. Valitettavasti politiikkaa ohjaavat muut tavoitteet kuin ihmisen hyvinvoinnin tavoittelu. Ensisijassa politiikan tavoitteena näyttävät olevan kunkin puolueen oman kannattajakunnan arvojen suuntaiset tavoitteet.

 

Kansalaisen silmissä politiikka näyttää enimmäkseen ideologiselta kamppailulta, missä ihmisen hyvinvoinnin tavoittelu on vain marginaalisessa roolissa. Ideologinen kamppailu näyttäytyy esimerkiksi keskustelussa sote-uudistuksesta, missä hallinnon ja tuottamistapojen uudistamisen - sinällään tarpeellinen - periaatteet ja kuntien oikeudet vievät kaiken keskustelutilan sen pohdinnalta millaisessa yhteisössä ihminen haluaisi asua saavuttaakseen hyvän elämän. Kun rajaa sosiaali- ja terveydenhuollon väliltä madalletaan, kasvatetaan oletettavasti rajaa muiden toimintojen, esimerkiksi sivistys- ja kulttuuritoimen, välillä. Ihmisen elämä ei rakennu sosiaali- ja terveyspalveluiden ympärille.

 

Politiikka, yhteisten asioiden hoitaminen, on myös usein siiloutunutta ja pistemäistä sekä ajallisesti katkonaista. Yksittäisten asioiden käsittely ideologisista tai muista poliittisista syistä voi saada surkuhapaisia muotoja ja poliittisia näytelmiä, joita on toki viihteellistä seurata, mutta ne jättävät vahvan epäilyksen poliittisen päätöksenteon perusteista ja järkevyydestä. Oman lisänsä tähän tuovat säännöllisin väliajoin tapahtuvat kehittämisen pysähdykset, kun kaikki toiminta valjastetaan poliittisen järjestelmän ylläpitoon: kamppailuun ideologisista linjauksista.

 

Politiikan perimmäisenä tehtävänä on ihmisen hyvinvoinnin kasvattaminen ja ylläpitäminen. Poliittisten puolueiden ja kunnallispolitiikan olisikin syytä hyödyntää erittäin laajaa tutkimustietoa ihmisen hyvinvoinnin kokemuksista. Se tutkimustieto kertoo ilman poliittisia ja uskonnollisia ideologioita siitä, kuinka ihmiset haluavat elää ja mitä toimia siihen suuntaan etenemiseksi on tehtävä.

 

Olisiko jo aika antaa Suomen suurimmalle puolueelle, nukkuvien puolueelle, vaikuttamisen mahdollisuus? Kaikkien ihmisten kokemukset tutkimustietoon tiivistettynä kertoo sen, että koetun hyvinvoinnin tavoitteleminen ei ole ”kaikkea hyvää kaikille” eikä ”onnellisuuspillereiden jakamista”. Ihmiset kertovat hyvinvointinsa rakentuvan ihan arkisista, ymmärrettävistä ja realistisista asioista. Tutkimustietoa on hyödynnettävä enemmän poliittisessa päätöksenteossa.

 

Sakari Kainulainen

Erityisasiantuntija, hyvinvointitutkimuksen dosentti

huhtikuu 14
Youth immigrants´ homelessness: Challenge for the multicultural societies

​Marja Katisko

Long-term homelessness in Finland has fallen dramatically in the past twenty years. The government has approved a national programme to reduce homelessness and eliminate long-term homelessness by 2015. First part of the programme was carried out 2008-2011; focus was on reducing the long-term homelessness and for example changes traditional short-term shelters into supported housing units that facilitate independent living. The new programme and second part started in 2012 – (2015). Now the focus is more on preventing homelessness, scattered independent housing and floating support as an option to congregate housing complexes.


The demographic profile of Finland’s homeless population is changing. Society is facing now new forms of homelessness. In the past, long-term homeless people make up the ‘hard core’ of homelessness. Today, young immigrants have become a growing subgroup of the homeless population. The number of homeless people has decreased in all categories except people living temporarily with friends and relatives. The number of people in this category has increased by 1,000 (20%). The situation has been exacerbated by the crowded rental market of the Helsinki metropolitan area which makes it difficult for young people to obtain rental apartments. In 2011, the number of single homeless immigrants exceeded 1,000 for the first time. By 2012, their number had already increased to 1,500 and they made up nearly 20 per cent of all homeless people in Finland.


In recent years, immigrants’ homelessness has become more widespread and increasingly complex in multicultural western countries such as Canada and Finland. While the problem has historically affected urban centers, including the metropolitan areas of Toronto and Helsinki, the increasing incidence of homelessness in suburban areas is creating a need for new policies, services and resources.
 
Finland and Canada are vastly different in terms of both population size and number of immigrants. Despite this, it is possible to detect certain similarities in the societal development of the two countries. Considerable cuts in public welfare services within the past decades characterize both societies. There are clear similarities in the development and spread of the homelessness phenomenon: the growth of the proportion of immigrants relative to the total number of homeless people and the discourse on so-called “hidden homelessness”.
 
My ongoing research project (funded by Helsinki Metropolitan Region Urban Research Program, Finland) the main goal is to provide information about homelessness among young immigrants in metropolitan areas as experienced by the youth themselves. What paths and routes lead to immigrant youth ending up homeless? An analysis of the first-person experiences of the youth will facilitate the development of service systems within both state and private sectors. To provide a basis for such development, this study will elucidate whether the homelessness of immigrant youth is associated with specific societal or cultural phenomena or factors that should be considered in the prevention of homelessness and in the provision of various housing and residential services.


References
Susanna Hyväri & Sakari Kainulainen (eds.) (2013) Paikka asua ja elää? Näkökulmia asunnottomuuteen ja asumispalveluihin. Diakonia-ammattikorkeakoulun julkaisuja. A Studies 39. Tampere: Juvenes Print Oy
Hannele Tainio & Peter Fredriksson (2008) The Finnish Homelessness Strategy: From a ‘Staircase’ Model to a ‘Housing First’ Approach to Tackling Long-Term Homelessness. Diaconia Univeristy of Applied Scineces and Ministry of the Environment.


About the blog author
Marja Katisko (PhD) is working as at Diaconia University of Applied Sciences in Helsinki, Finland as a researcher funded by Helsinki Metropolitan Region Urban Research Program http://www.helsinki.fi/kaupunkitutkimus/english/index.htm.  She is working as a visiting scholar with CERIS (Ontario Metropolis Centre, Toronto, Canada) for May 2014. Her recent research project is about the homelessness among the youth immigrants’ in multicultural societies like Canada and Finland. Her previous research project is linked to families of immigrant background as clients of child protection services in Metropolitan Helsinki area. Her main research interest concern international social work, multiculturalism and citizenship. marja.katisko@diak.fi
The blog is published also in CERIS site http://www.ceris.metropolis.net/

tammikuu 21
Paikka asua ja elää? -  näkökulmia asunnottomuuteen ja asumispalveluihin

​Susanna Hyväri, TKI-yliopettaja

 


Asunnottomuus ymmärretään Suomessa ja kansainvälisissä yhteyksissä moniulotteiseksi yhteiskunnalliseksi ja sosiaaliseksi ongelmaksi. Diakin tutkimuksia sarjassa on ilmestynyt uusi kokoomateos, jossa lähestytään ajankohtaisia suomalaisen asunnottomuuden kysymyksiä ja niiden ratkaisuyrityksiä laadullisen ja määrällisen tutkimuksen keinoin. Yhteiskuntapoliittinen ja historiallinen konteksti analyyseille ja puheenvuoroille rakentuu Pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelmasta, joka toteutettiin vuosina 2008-2011.
Kokoomateoksen alussa pureudutaan asunnottomuuden ilmiöön, laajuuteen ja muuttoliikkeeseen asunnottomaksi jääneiden asumishistorioiden avulla sekä tarkastellaan erilaisia asunnottomuuden selitysmalleja. Asunnottomuudella on kiinteä yhteys koettuun hyvinvointiin ja tätä kautta hyvinvointipoliittisiin kysymyksiin. Asumispalvelujen osalta tarkastellaan tuetussa asumisessa elävien ihmisten hyvinvointia ja näkymiä tulevaisuudestaan. Samalla arvioidaan tyytyväisyyttä asumisyksiköiden tuottamiin palveluihin ja asukkaiden elämänhallintaa suhteessa päihteiden käyttöön.


Perinteinen asunnottomuustutkimus on keskittynyt pääasiassa asunnottomien ja katuasunnottomien tutkimiseen.  Viime vuosina asunnottomuuden kuva on kuitenkin muuttunut. Uusiksi riskiryhmiksi ovat nousemassa myös maahanmuuttajat, perheet ja nuoret. Lapsiperheiden asunnottomuuteen ja epävarmaan asumisen tilanteeseen johtavia tekijöitä tarkastellaan siihen vaikuttavien sosiaalisten mekanismien avulla.  Maahanmuuttajien asunnottomuusilmiötä ja siihen kietoutuvia erityiskysymyksiä analysoidaan kuntien sosiaalitoimen, eräiden säätiöiden ja järjestöjen työntekijöiltä saatujen kyselyaineistojen perustalta. Tutkimuksessa on selvitetty niitä tekijöitä ja olosuhteita, jotka ovat vaikuttamassa maahanmuuttajataustaisen väestön asunnottomuuteen.


Kokoomateos sisältää tutkimusanalyysejä asumispalvelujen asukkaiden, ammatillisten henkilöstön, esimiesten kokemuksista ja näkemyksistä. Sosiaali- ja terveysalan ammatteihin valmistuvien opinnäytetekstien perustalta selvitetään  millä tavoin tulevat ammattilaiset jäsentävät ja tulkitsevat asumispalveluista keräämiään asiakas- ja asukaskokemuksia sekä minkälaisia palvelujen kehittämisnäkökulmia he tuovat esille. Lisäksi pohditaan ammatillisten viitekehysten suhdetta asumissosiaaliseen työhön ja sosiaalialan koulutuksen osaamistavoitteisiin. Mielenterveys- ja päihdeongelmaisten asumispalveluja lähestytään asumispalvelun sisäisten ja arkisten käytäntöjen näkökulmasta. Erityisesti analysoidaan moraalisen järjestyksen ylläpitämisen käytäntöjä asumispalvelun häiriötilanteissa. Naisille tarkoitetun asumisyksikön vuorovaikutustilanteita eritellään erilaisten asumisen mallien näkökulmasta. Tutkimuksessa selvitetään puhuvatko työntekijät kuntoutumisen prosessista samansuuntaisesti ja missä määrin heidän tavoitteensa asiakkaan kuntoutumisesta erosivat toisistaan. Vapautuvien vankien parissa tehtävää työtä tarkastellaan asumissosiaalisen työn näkökulmasta. Asumissosiaalisen työn käsitettä jäsennetään asunto ensin -mallin kontekstissa. Teoksen lopussa selvitetään asumisyksiköiden johtajien ja lähiesimiesten näkemyksiä ja kokemuksia asunto ensin -mallin mukaisista muutoksista työssä ja työyhteisöissä.

joulukuu 09
Palvelujärjestelmän Mustat Pekat

Tutkija,  VTT Anne Määttä

Niukentuvilla resursseilla toimivassa sosiaali- ja terveydenhuollon järjestelmässä kumuloituneista ongelmista kärsivät asiakkaat voivat määrittyä Mustiksi Pekoiksi, joiden vaikeita tilanteita kukaan ei halua hoitaakseen. Mitä tulisi tehdä, jotta haastaviakin asiakkaita oli mahdollista auttaa heidän tarvitsemallaan tavalla?

 
Väitöskirjassani ”Perusturva ja poiskäännyttäminen” lähdin liikkeelle asiakkaiden oikeuksista, tarpeista ja niihin vastaamisesta ja päädyin osoittamaan sormella useita epäkohtia: Palvelujärjestelmä on byrokraattinen, vaikeasti lähestyttävä, etuuksien ja palveluiden kriteerit ovat tiukkoja ja niitä sovelletaan työntekijä- ja toimistokohtaisesti. Kaiken lisäksi palvelujärjestelmä on pirstaleinen, mutta erilliset ja irralliset päätökset, kuten myös ei-päätökset, ovat sidoksissa toisiinsa. Sen sijaan, että olisin jäänyt vellomaan toimimattomuuksiin, halusin tietää, miten toisen puolen edustajat näkivät tilanteen. Kelan myöntämän tutkimusrahoituksen avulla ryhdyimme Elsa Keskitalon kanssa selvittämään työntekijöiden näkemyksiä.


Tutkimuksen kohteena oli kahden paikkakunnan viranomaisyhteistyö alle 30-vuotiaiden, kumuloituneista ongelmista kärsivien nuorten asiakkaiden tilanteessa. Toinen näistä oli noin 20 000 asukkaan kunta ja toinen yksi metropolialueen kaupungeista. Mukana oli Kelan, sosiaalitoimen, TE-toimiston / TYP:n, terveyskeskuksen, mt-palveluiden ja nuorisotyön toimijoita. Toimijoiden välistä yhteistyötä tarkasteltiin analysoimalla työntekijä-, sektori- ja järjestelmätason tekijöitä, jotka vaikuttavat työntekijöiden mahdollisuuksiin tukea haavoittuvassa asemassa olevia nuoria asiakkaita. Menetelmänä käytettiin Vignettejä, eli kriittisiä tapauksia, joihin kukin palvelujärjestelmän toimija ilmaisi kantansa.


Työntekijät totesivat yksimielisesti, että vaikeissa tilanteessa olevien auttamisen edellytyksenä on ”yhteistyö, yhteistyö ja vielä kerran yhteistyö”. Ongelmana kuitenkin on, että sen tekeminen on vaikeaa. Esteiksi nimettiin toistaan poikkeavat toimintakäytännöt, salassapitovelvollisuudet, puutteelliset resurssit ja kiire. Vaikka molemmilla paikkakunnilla oli myös toimivaa yhteistyötä, esimerkiksi kuntoutuksen asiakastyöryhmissä tai projekteissa, sitä leimasi pysyvien käytäntöjen puute. Tiettyjen toimijoiden välillä oli vuorovaikutuskäytäntöjä, mutta pääasiallisesti se oli koordinoimatonta eikä sitä johtanut kukaan. Yhteistyö perustui lähinnä yksittäisten työntekijöiden välisiin suhteisiin tai projektissa luotuihin, tilapäisiin rakenteisiin.


Ulko- ja sisäringin toimijat


Työntekijöitä pyydettiin kuvaamaan omia ja muiden toimintamahdollisuuksia suhteessa esitettyihin asiakastapauksiin, jota analysoimalla rakentu kaksi toiminnan tasoa. Näitä voi kuvata ulko- ja sisäringeillä. Asiakkaalla on mahdollisuus olla yhteydessä vain tiettyihin ulkoringin toimijoihin, joiden myötävaikutuksella avautuu pääsy sisäringin toimijoiden luo. Esimerkiksi työttömäksi ilmoittaudutaan TE-toimistossa, josta asiakas voidaan ohjata eteenpäin erilaisiin työllistämis- tai aktivointitoimenpiteisiin. Toimeentulotukea hakeva asiakas joutuu ensin asioimaan etuuskäsittelyn kanssa, joka toimii portinvartijan suhteessa sosiaalityöhön. Samoin mt-ongelmista kärsivä asiakas on ensin tekemisissä terveyskeskuksen vastaanoton kanssa, jossa tehdään arvio siitä, ohjataanko asiakas lääkärille, joka puolestaan arvioi mielenterveyspalveluiden tarpeen. Vasta diagnoosin kautta asiakkaalla on mahdollisuus saada tarvitsemaansa hoitoa tai terapiaa.


Tehdyt päätökset ja ei-päätökset ovat osaltaan sidoksissa työntekijän taustaorganisaatioon, mutta myös työntekijän henkilökohtaisella työotteella on huomattava merkitys. Kuvatun työotteen mukaan vastaajat jakautuivat ”kopin ottajiin”, ”siirtäjiin” ja ”torjujiin”. Kopin ottajat olivat vahvoja ammattilaisia, jotka näkivät palvelujärjestelmän kokonaisuuden ja muiden toimijoiden tukimahdollisuudet. Sosiaalitoimen ja nuorisotyön edustajat sekä metropolialueen kaupungin projektityöntekijät tunnistivat asiakkaan kykyjen rajoitteet ja haavoittuvuuden, minkä perusteella he sanoivat hakevansa nuoren kanssa tämän tarvitsemaa palvelua tai etuutta ja tarvittaessa toimisivat hänen puolestaan.Siirtäjät katsoivat, että niistä palveluista tai eduista kertominen tai niihin ohjaaminen riittää ohjaamaan nuorta eteenpäin. Siirtäjiksi määrittyivät toimeentulotuen etuuskäsittelijät, osa TE-toimiston, TYP:n ja Kelan vastaajista. Siirtämisen syy oli usein se, että kyseinen vastaaja ei kyennyt auttamaan kuvattua nuorta ennen tiettyjen palvelujärjestelmätoimijoiden tekemiä interventioita, kuten lausuntoja, diagnooseja tai päätöksiä. Torjujiksi määrittelimme toimijat, jotka totesivat, että kuvattu asiakkaan tilanne ei liittynyt heidän toimenkuvaansa lainkaan. Mikäli esitetty toiminta konkretisoituisi arkielämän tilanteessa, apua tarvitseva nuori jäisi avun ulkopuolelle näiden työntekijöiden toimesta.

Nykyinen, henkilö- ja professiosidonnaisille työotteille rakentunut järjestelmä palvelee heikoimmin haavoittuvimmissa tilanteissa olevia asiakkaita, mutta kuormittaa epäselvyydellään myös työntekijöitä. Haastavat asiakastilanteet saattavat kannustaa kerman kuorintaan, eli työntekijät ryhtyvät valikoimaan asiakkaitaan jaksaakseen tehdä työtään. Vaikeimmat asiakkaat näyttäytyvät ”Mustina Pekkoina”, joiden kukaan ei halua jäävän käsiinsä. Toinen tapa on nähdä vaikeimmat asiakastilanteet systemaattisen palvelujärjestelmäyhteistyön kehittämisen välineinä. Ongelmien ratkaiseminen tuottaisi keinoja myös helpompien asiakastilanteiden ratkaisemiseen.

Tutkimukseen osallistuneilla työntekijöillä oli monia kehittämisideoita. Tärkeimmäksi nousi asiakkaiden varhainen tukeminen ja koordinoitu kokonaisvaltainen apu. Jokainen asiakaan tilanteen tunnistanut taho koettiin velvolliseksi ottamaan koppi sen sijaan, että asiakasta palloteltaisiin toimijalta toiselle. Tämä mahdollistuisi niin sanotulla ”No Wrong Door” –tyyppisellä toimintatavalla, jossa kaikilla palvelujärjestelmän toimijoilla on kykyä tunnistaa riskitilanteissa olevat asiakkaat, he ovat tietoisia olemassa olevista palveluista ja tukikeinoista ja osaavat auttaa asiakkaita eteenpäin. Toimiakseen malli edellyttää tukiprosessin selkeää kuvaamista, mukaan tarvittavien toimijoiden nimeämistä ja sitouttamista.

Yhdistettäessä eri professioita edustavien toimijoiden osaamista ja toimintamalleja on tärkeä jakaa tehtävät selkeästi ja nimetä koordinointivastuu. Näin vältytään päällekkäiseltä työltä ja työ jakautuu kohtuullisemmin eri toimijoiden välille. Toimiva varhainen tuki saattaa vähentää erityispalveluiden tarvetta, mikä tuottanee kustannussäästöjä pidemmällä aikavälillä.

Suomessa on hyvin koulutettuja ammattilaisia, joiden osaamista kokoamalla palvelujärjestelmän turvaverkko on mahdollista saada tiiviiksi myös kumuloituneista ongelmista kärsivien asiakkaiden kohdalla. Toiminnan lähtökohtana tulisi edelleen olla se, että ketään ei jätetä ja kaikista pidetään huolta.

Anne Määttä

Lähteet:

Kelan raportti:
http://www.kela.fi/documents/10180/1071853/Ulkoringilta_sisarinkiin_Maatta_ja_Keskitalo_2013.pdf/bd024c35-06d3-4372-9f5a-81d1022e4428

joulukuu 04
Tutkijana ja lehtorina maailmalla

Yliopettaja Ulla Siirto​

 

Minulla on ollut tänä syksynä mahdollisuus laajentaa kansainvälistä osaamistani oikein kahmalokaupalla. Olen saanut viettää kuukauden pitkässä kansainvälisessä vaihdossa Vietnamissa. Sen lisäksi olen ollut viikon Etelä-Afrikassa kansainvälisen YOMA-tutkimusprojektin käynnistämisseminaarissa. Kansainvälinen tutkimusprojekti on Suomen Akatemian rahoittama ja Helsingin teologisen tiedekunnan käytännöllisen teologian laitokselle myöntämä Suomen ja Etelä-Afrikan välinen nuorten syrjäytymistä ja uskonnollisten yhteisöjen nuoriin kohdistuvaa tukea tutkiva hanke. Mukaan ovat kuitenkin omalla rahoituksellaan liittyneet Norja (Diakonia hjemmet) ja Ruotsi (Upsalan yliopisto). Oma osuuteni tutkimushankkeessa liittyy pakolaistaustaisten nuorten syrjäytymiseen.


Haasteellisinta kansainvälisessä hankkeessa näyttää olevan yhdistää erilaiset tutkimukselliset traditiot ja intohimot ja saada aikaan yhtenäinen tutkimussuunnitelma ja sen toteutus, niin että lopulta valmiin tutkimuksen lukijakin pääsisi toteamaan, että prosessi on yhtenäinen, vaikka kontekstit eroavatkin toisistaan. Tätä prosessia on nyt mielenkiintoista päästä toteuttamaan alusta loppuun.
Reissujen välissä kävin kotona vain laukun purkamassa, pyykit pesemässä (ja haastattelemassa Ylempään amktutkintoon  pyrkijöitä) ja pakkaamassa laukun uudelleen. Olin anonut kansainväliseen vaihtoonpääsyä jo ajat sitten, mutta vasta nyt monenlaisten muutosten takia pääsin lähtemään. Valitsin kohteeksi Vietnamin, koska se tuntui uudelta haasteelta. Aasia on jäänyt minulle vieraammaksi (tosin 25 vuotta sitten olin Intiassa harjoittelussa, kun opiskelin HDO:lla seurakuntakuraattoriksi) ja mieleni teki perehtyä itselleni vieraampaan ympäristöön.


Mielenkiintoista tämä on ollut kaikkineen. Olen tehnyt yhteistyötä kahden yliopiston (tosin yhtä ja samaa Huen yliopistoa ne ovat): University of Medicine and Farmacy sekä University of Sciences kanssa. Edellisessä opetin sairaanhoidollisessa tiedekunnassa ja jälkimmäisessä historian tiedekunnassa, jossa sosiaalityön oppiaine tällä hetkellä sijaitsee. Kollega kysyi lähtiessä, että mitä ihmettä minä aion opettaa Vietnamissa. Koko ajan melkein olenkin mennyt mukavuusalueeni ulkopuolella, mikä ei ole kuitenkaan meno yhtään haitannut, vaan päinvastoin. Ripaus (usein oikein kauhamitalla kuitenkin) haastetta on ollut hyvä kannustin perehtyä asiaan ja tehdä aiheesta luennot. Olen opettanut kvalitatiivisia menetelmiä useaan otteeseen eri ryhmille, sosiaalityötä Suomessa yleisesti, mutta erityisesti vammaisten parissa sekä sairaalassa. Yhtäkään näistä aiheista en opeta Suomessa, tai no jotain ehkä opinnäytetöiden ohjausten yhteydessä.


Kokemukseni mukaan lyhyeen vaihtoon voi lähteä hyvin oman repertuaarin kanssa, opettaa niitä aiheita, joita opettaa muutenkin, vähän erilaisella näkökulmalla kuitenkin, koska konteksti on toisille tuntematon. Sen sijaan pitkään vaihtoon ei aina voi lähteä oman vahvimman osaamisalueensa kanssa. En ainakaan minä, jonka erityisalueet ovat monikulttuurisuus ja diakonia. On suostuttava siihen, että opettaa sellaistakin, joita joutuu valmistelemaan enemmän.


Koska vedin aika monta kertaa kvalitatiivisten menetelmien opetusta ja teetin jokaisen ryhmän kanssa pienen harjoitustehtävän, alkoi ideoita myös tämän tiimoilta jatkoa ajatellen kehittyä. Kovasti tekisi mieli tehdä parityönä sellainen workshop, jossa kokeiltaisiin, mitä erilaiset analysointimenetelmät tuovat esille aineistosta. Yksin toteutettuna se on turhan raskas ja vaativa, sillä vaikka erilaisia analysointimenetelmiä ei olisi kuin kolme-neljä vaatii se kuitenkin kunnollista perehtymistä niihin etukäteen. Useimmilla kun on halussa paremmin yksi tai kaksi menetelmää.


Mietin myös, olisiko parempi käyttää valmista aineistoa analyysin pohjana. Silloin päästäisiin aloittamaan juuri siitä, mihin kipeimmin tarvittaisiin opetusta. Nyt laitoin eri ryhmän keräämään itse pienen aineiston ja sitten analysoimme sen hyvin esimerkinomaisesti sisällönanalyysillä yhdessä. Valintani toimi mielestäni hyvin sairaanhoidon puolella, koska siellä ei ollut kokemusta tutkimushaastattelujen tekemisestä, koska heidän tutkimuksensa oli pääasiassa kvanttitutkimusta. Sen sijaan aineistonkeruumenetelmät historian tiedekunnan puolella olivat kyllä hallussa, mutta analysointimenetelmien osaaminen oli hyvin ohutta. Siellä olisimme hyötyneet enemmän, jos olisimme päässeet analysoinnin kimppuun heti alusta lähtien. Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa.

 


Opettajan kansainvälinen vaihto antaa perspektiiviä myös opiskelijan kokemuksesta kansainvälisestä vaihdosta. Kun itse joutuu kohtaamaan samanlaisia asioita, on helpompi samastua opiskelijan kokemukseen vieraassa kulttuurissa. Teoriat kulttuurien kohtaamisesta muuttuvat arkisiksi kokemuksiksi ja jäsentyvät toisella tavalla myös omassa tietoisuudessa. Itselleni tämä on ainakin ollut konkreettinen tilaisuus nähdä ja kokea samantapaisia prosesseja kuin mitä opiskelijat joutuvat ja pääsevät kokemaan. Saattaa jopa nipottaminen Moninaisuus ja monikulttuurisuus – sisältöjen vastaavuudesta kansainvälisessä harjoittelussa opittuun vähentyä. Erityisen hyödyllistä tämänlainen kokemus pitkästä vaihdosta on mielestäni kaikille niille opettajille, jotka ohjaavat kansainvälisessä vaihdossa olevia opiskelijoita.


Kun nyt katselen kulunutta kuukautta taaksepäin, on hienoa ajatella, miten monta ihmissuhdetta rikkaampi olen, miten monta uutta asiaa olen saanut oppia (myös erehdysten kautta) sekä mitä täältä vien mukanani, kun jatkossa opetan opiskelijoitani. Toivottavasti olen saanut jakaa myös omaa osaamistani täällä niin, että siitä on hyötyä jatkossakin. Huen jo tutuksi käyneitä katuääniä kuunnellessa mieli alkaa jo suunnata kotiin ja siellä odottaviin töihin. Silti vielä hetken maltan mieleni ja annan Huen kertoa minulle tarinaansa.

marraskuu 20
​Mistä moniammatillinen ja monialainen osaaminen syntyy?

Tutkija Marja Katisko, Yliopettaja  Marjo Kolkka & yliopettaja Päivi Vuokila-Oikkonen


Työelämä muuttuu vauhdilla ja koulutuksen on vastattava tulevaisuuden ammattitaitovaatimuksiin ja ennakoitava osaamistarpeita. Muutosta on ennakoitu ja kuvattu suurten kehityslinjojen ja mega-trendien avulla.  Eräs tärkeä tulevaisuuden ammatilliseen osaamiseen liittyvä tulevaisuuden vaatimus on yhteistyö- ja verkosto-osaaminen, joka tarkoittaa monialaisen ja moniammatillisen työn voimakasta korostumista. Miten koulutuksessa vastataan tulevaisuuden haasteisiin?


Tästä oli kysymys kun Diak solmi yhteistyökuvion OPH:n kanssa ja toteutti kuntoutus-, liikunta-, sosiaali- sekä terveysalan koulutustoimikuntien kanssa laadullisen ennakoinnin hankkeen 1.9.2012 – 31.10.2013. Hakkeen tuloksena syntyi malli työssäoppimisen ja ammattitaitoa edistävän harjoittelun toteutusta varten ja seuraavat osaamisen haasteet nousivat keskiöön.


Aloja ylittävä osaaminen vaatii osaamisen dialektistä kehittymistä, joka haastaa uudenlaiseen palvelujen organisointiin.  Se on myös haaste tulossa olevalle Sote –uudistukselle. Rajapinnoilla ja yhdessä toimiminen edellyttää tahtoa ja mahdollisuuksia luoviin ja yhteistoiminnallisiin ratkaisuihin, joissa myös vapaaehtois- ja kansalaistoiminnan resurssit tulevat käyttöön. Asiakkaan osallisuus kulminoituu kuulluksi tulemiseen ja vaikuttamisen todellisiin mahdollisuuksiin. Osallisuuden esteinä saattavat olla mm. kommunikaatio- tai muistivaikeudet.

Esteiden poistamiseen pitää panostaa koulutuksessa ja palveluissa. Kaikilla koulutusaloilla nouseva osaaminen on kokemusasiantuntijoiden käyttö palveluiden suunnittelussa, toteuttamisessa, kehittämisessä ja arvioinnissa. Kokemus-asiantuntijoiden osaamisen hyödyntäminen palvelujen kehittämisessä vahvistaa asiakaslähtöisyyttä. Yhteisöllinen osaaminen on sosiaalista pääomaa, jonka käyttöön saaminen on tärkeää. Se sisältää mm. luottamusta, osallisuutta, voimavaroja, vertaistukea ja ihmisten voimavarojen moniulotteista tarkastelua.  Toimivat tietojärjestelmät ovat todellinen yhteiskunnallinen haaste. Asiakkaista kerä-tään runsaasti tietoa, jonka hyödyntäminen on sattumanvaraista. Haasteena on luoda toimintakäy-täntöjä, joissa asiakkaiden luvalla voidaan toimia hänen valitsemissaan yhteistyörakenteissa.


Koulutus ei voi olla suoranaisesti työelämän tarpeita vastaavaa, koska työelämä on hyvin hete-rogeeninen ja rakenteet ovat monenlaisia. Tulevaisuuden työelämän ennakointi on vaikeaa ja am-matin perusosaamisen lisäksi opiskelijan on tärkeää saada haltuunsa oppimisen ja kehittymisen valmiudet, joiden varassa hän pärjää sekä työelämässä että elämässä. Harjoittelun tai työssäoppi-misen tulee olla dialogista, opiskelijan oppimista edistävää yhteistoimintaa. Dialogi siitä muodostuu silloin, kun ohjaajan ja ohjattavan välille syntyy yhteys, jota kuvaa keskinäinen arvostus. Ohjauksen haasteet ovat erityisen suuret nuorten ihmisten kohdalla.

Oppilaitos- ja työkulttuurien kohtaaminen on haaste, jonka pohjalta voidaan vaikuttaa sellaisiin prosesseihin, joissa ehkä vieläkin uusinnetaan erillisen ja yksialaisen työn kulttuureita. Oppimistehtävissä on otettava huomioon työyhteisöjen ja yhteistoimintaverkostojen moninaisuus ja on annettava myös opiskelijoille mahdollisuus hahmottaa monialaiset ja moniammatilliset verkostot ja toimia niissä. Ohjaustaitoja voidaan edistää koulutuksella ja yhteistyössä työelämän kanssa niistä saadaan tarkoituksenmukaisia ja toimivia. Asiantuntijuus ei ole staattista ja synny koulutusprosessin kuluessa, vaikka perusvalmiudet hankitaan koulutuksessa. Asiantuntijuuden kehittyminen on useita vuosia kestävä prosessi, joka edellyttää kokemusta asiantuntijuusalueelta ja jatkuvaa oppimista. Työyhteisöissä perehdyttämisellä ja ohjaamisella on aina merkittävä rooli. Työyhteisöjen yhä laajeneva monikulttuuristuminen merkitsee kulttuurisen sensitiivisyyden sekä kulttuurien välisen vuorovaikutuksen todellista huomioi-mista työharjoitteluissa ja opinnoissa. Eri kulttuureista tulevien opiskelijoiden vahvuudet ja kehit-tämiskohteet on huolellisesti kartoitettava.

Hyvä moniammatillinen ja –alainen osaaminen jalostuu työelämäyhteyksissä, joita kuvaavat yhteis-toiminta, tietämyksen dialektinen kehittyminen, reflektiivisyys, asiakkaan kokemuksen arvostaminen ja uskallus ei-tietämiseen.

Hanke julkaistaan OPH:n julkaisuna syksyn 2013 aikana.

marraskuu 06
Köyhän hyvinvointi

Sosiaalipolitiikassa tai yleisemmin yhteiskunnallisessa keskustelussa luokittelemme monesti ihmisiä hyvin karkeisiin yhteiskunnallisiin luokkiin. Voidaan puhua keskiluokasta tai syrjäytyneistä, huono-osaisista, köyhistä tai harvemmin eliitistä, hyväosaisista. Stereotypiat ovat vahvasti mielessämme tahtomattamme tai yhteiskunnallisessa keskustelussa usein tahtoen. Riippuen poliittisista tavoitteista leimataan helposti ”miljoona ihmistä” tietynlaisiksi. Pelkistetyimmillään halutaan nähdä rikkaat ”rikkaina” kaikilla elämänalueilla ja köyhät vastaavasti ”köyhinä”. Poliittinen retoriikka on helpompaa kun käyttää leimakirvestä. Mutta lienee perusteltua kysyä kuinka hyvin stereotypiat pitävät paikkansa?

Pohdiskelin tätä alkusyksyllä Pieksämäellä pidetyssä Diakin ja Itä-Suomen yliopiston yhteistyönä toteutetussa huono-osaisuusseminaarissa, josta se nousi yleisradion pääuutisiin (http://yle.fi/uutiset/koyha_voi_olla_rikasta_tyytyvaisempi__jopa_elintasoonsa/6786942) ja sitä kautta muihin tiedotusvälineisiin. Kerätyssä aineistossa noin kaksi kolmasosaa vastasi käsitystä, että ”hyväosaiset ovat myös tyytyväisiä” ja että ”huono-osaiset ovat tyytymättömiä elämäänsä”. Kuitenkin kolmasosassa väestöä tämä logiikka ei toimi. Päälöydökseni oli, että elämään tyytyväisyys ei suoraan noudattele ulkoisen elämämme puitteita. Tuolloin en ennättänyt selvittää tarkemmin sitä mitkä asiat voisivat selittää tätä eroa.

Suomalaisilta kysyttiin Kuinka usein olet tuntenut itsesi viimeisten 12 kuukauden aikana ja lueteltiin kuusi arvioitavaa kohdetta. Vastausvaihtoehdot vaihtelivat yhdestä (ei koskaan) viiteen (jatkuvasti). Arvioitavia asioita olivat yksinäisyyden kokemus, masentuneisuus, epäonnistuminen, onnellisuus, rakastaminen ja rakastetuksi tuleminen. Elämäänsä tyytymättömien ja tyytyväisten suomalaisten profiilit eroavat selvästi toisistaan. Tämä lähes riippumatta siitä millainen heidän elintasonsa on, ovatko työttömiä köyhiä ja raskaita elämänkokemuksia taustanaan vai talous tasapainossa olevia ei-työttömiä (työssä olevia) joilla ei ole raskaita elämänkokemuksia. Tiivistäen voidaan sanoa elämäänsä tyytyväisten elämään heijastuvat onnellisuuden, rakastamisen ja rakastetuksi tulemisen kokemukset (melko usein). Elämäänsä tyytymättömien elämää taas leimaavat yksinäisyyden, masentuneisuuden ja epäonnistumisen kokemukset.

Yhteiskuntien keskeisenä tehtävänä on turvata jäsentensä ihmisarvoinen elämä ja hyvinvointi. Tulokset nostavat esiin hyvinvoinnin moninaisuuden, mosaiikkimaisuuden ja haasteellisuuden hyvinvointipolitiikan taustalla. Haluttaessa edistää suomalaisten hyvinvointia ei riitä, että heillä on työtä ja varaa maksaa laskut mikäli tämän hintana on ihmisten eristäytyminen, syrjäytyminen yhteisöistä ja ihmissuhteista. Onnellisuuden ja kokemuksellisen hyvinvoinnin tavoittelua yhteiskunnallisesti on vaikea pukea uskottaviksi poliittisiksi tavoitteiksi. Toisaalta voi perustellusti kysyä sitä eikö politiikan tavoitteena nimenomaan tulisi olla sellaisten yhteiskunnallisten rakenteiden muodostaminen jotka vahvistaisivat onnistumisen, yhteisöllisyyden ja välittämisen toteutumista? Hyvä on myös pitää mielessä, että stereotypioiden takana on monesti toinen todellisuus, jota erityisesti taiteilijat –eivät niinkään tutkijat – raottavat. Marginaalissa elää kaurismäkiläinen kauneus ja bergmanilainen kulissin takainen raadollisuus.

Sakari Kainulainen, dosentti, erityisasiantuntija

marraskuu 19
​​​Arvokkuuden ja hengellisyyden suuntaan 

 Esko Kähkönen

Diakin tutkimusohjelmien aika on päättymässä. Vuoden alusta toiminta sijoittuu ns. osaamisalueille, jotka kantavat vastuun niin opetuksesta kuin tki-toiminnasta valtakunnallisesti omilla teema-alueillaan. Organisaatiouudistus ei sinänsä ole jutun aihe. Joskus organisaatiouudistuksesta tulee myös veruke kaiken muun kehittämistoiminnan pitkälle tauolle.
 
Nyt päättyvän kirkko-tutkimusohjelman kuuden hengen joukolla istuimme viimeistä kokousta. Ei ollut niinkään nostalgiaa, vaan vilkasta pohdintaa siitä, miten kirkon alan tutkimus- ja kehittämistoiminta tulevaisuudessa suuntautuu. Resurssikato tietysti harmittaa, mutta päätimme, että emme masennu. Uutisotsikoiden mukaan sitä on liikkeellä, jopa koko kirkon tasolla.
 
Kirkon masennus liittynee siihen, että kansankirkollis-valtiokirkollinen asema ei ole enää itsestäänselvyys. Uskonto julkisuudessa saa jälleen kriittisiä sävyjä. Se, miten nopeasti usko kirkon opetukseen on vähentynyt, on yllättävää.  Sen luulisi vavisuttavan kirkon ylempien kerrosten päättäjiä. Seurakunnallisella paikallistasolla elämä jatkuu parhaimmillaan häiriöttä, niin hyvinä kuin pahoina tilastopäivinä. Kirkollisten toimitusten väheneminen tuntuu, ja jäsenmaksutulojen pudotus tietenkin. Helsingissä voidaan vielä tukeutua kaupunkiin sisäänmuuton ansiosta vuolaana jatkuvaan tulovirtaan. Toimintaa on  jo tavallaan tehostettu, kun seurakuntien sivukirkkoihin ja kappeleihin ei riitä enää jumalanpalvelustoimintaa – ehkä muutaman kerran vuodessa.
 
Edes kirkon diakonia- ja nuorisotyö ei loista kirkon työn kruununa. Rippikoulun edelleen jatkuva suosio ei siltikään lupaa tulevaisuuden aktiviteettia ja sitoutumista kirkossa. Auttamistyö voi periaatteessa saada suopean vastaanoton, mutta vaikkapa Kirkon sosiaalifoorumin kannanotot yhteiskunnallisen tasa-arvon puolesta, kohtuuttomuutta vastaan, eivät enää edes ylitä julkisuuskynnystä. Sen sijaan mitä radikaaleimmat sosiaalidarvinistiset ja talousliberalistiset heitot saavat valtaisaa julkisuutta. Kansa jaksaa niitä hetken päivitellä nettikeskusteluissa, ja keskustelun jatko-osat eivät muuksi muutu.
 
Kirkko-ohjelman keskustelussamme tunnustelimme kahta teemaa Diakin tulevassa työssä kirkollisella alueella ja sosiaalieettisen vastuun osalta.  Arvokkuus, ihmisarvo- ja –oikeudet, on yhteiskunnassa monin tavoin  koetuksella. Merkillistä, että yksilöllistyvä yhteiskunta ei takaakaan yksilöllistä arvokkuutta. Siihen pystyy ilmeisesti vain yhteisö ja yhteisöllinen toiminta. Toinen avainilmiö, joka vaikuttaa yllättäen uskonnollisia yhteisöjä paljon laajemmalla, on hengellisyys. Hengellisyys on nykyään monimuotoista, monesti new age tyyppistä  henkisyyttä. Yleinen käsitys saattaa silti olla, että suomalaiset eivät ole hengellisiä. Mielenkiintoinen tulos jo vuodelta 2005 on EVA:n tutkimusselvityksestä, minkä mukaan  hyvät tulot, varakkuus ja korkea elintaso jäivät elämänarvojen tärkeydessä hengellisyyden jälkeen (Onnellisuuden vaikea yhtälö  2005) Yksilötasolla, nykykokemuksen kuvana entistä vahvemmalta näyttää ajatus: olen hengellinen, en uskonnollinen. Hengellisyyden nimenä ei ole itsestäänselvesti enää kristillisyys.
 
Hengellisen moninaisuuden kasvu ei tee huonoa keskusteluilmapiirille, poislukien aggressiiviset ilmiöt suunnalla tai toisella. Kirkollisen koulutuksen kannalta identiteetti on asia, jonka rakentuu moniarvoisen ympäristön yhteisön ja yhteiskunnan kanssa vuorovaikutuksessa, kristilliseen viitekehykseen ankkuroituneena. Korkeakoulu tarjoaa aineksia identiteetin rakentumiselle. Kristillisen perinteen tuntemus ja kristillis-eettisen arvomaailman pohdinta ovat keskeisesti mukana. Arvostavaa ja samalla kriittistä asennoitumista sopii osoittaa uuden henkisyyden ja hengellisyyden keskustelukumppaneille. Samat asiat ovat tarpeen myös ”oman” kirkollis-kristillisen kentän haltuunotossa.
 

 

Sekä arvokkuudessa että hengellisyydessä on lopulta kysymys identiteetistä ja sen ymmärtämisestä. Kurssi on hyvä, kun niistä saadaan suunta.

 

marraskuu 13
Väliinputoajia vai poiskäännytettyjä?

Viime vuosina lehdistö on enenevässä määrin nostanut esiin tarinoita väliinputoajista. Nämä kertomukset ovat tehneet näkyväksi tilanteita, joissa sosiaalipalvelujen piiriin hakeutuva asiakas on jäänyt ilman tarvitsemaansa tukea tai apua.

Helsingin Sanomat uutisoi alkusyksystä yläkoulua käyvästä Virvasta, joka kärsi oppimisvaikeuksista ja kouluahdistuksesta. Koulunkäynti vaikeutui paniikkihäiriöiden ja univaikeuksien vuoksi ja poissaolot kasvoivat vuosi vuodelta. Virva jäi jälkeen opetuksesta ja kokonaistilanne muuttui yhä vaikeammaksi. Virvan äiti ilmaisi huolensa tyttärensä tilanteesta opettajille ja koulupsykologille. Koulusta tarjottiin mahdollisuutta siirtyä pienryhmäopetukseen, mutta muutos tutusta luokasta pelotti Virvaa. Koulupsykologin kautta järjestyi lähete nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Ensimmäinen tapaamisaika saatiin viiden kuukauden päähän, vaikka lain mukaan hoidon olisi pitänyt järjestyä kolmessa kuukaudessa. Terapiatapaamisia jäi väliin, koska Virva pelkäsi uusia ihmisiä. Yksityislääkärin kautta saatu lääkitys helpotti tilannetta ja yläkoulun viimeisen lukukauden aikana tuli myös päätös erityisopetuksesta. Molemmat apukeinot tulivat äidin mukaan liian myöhään.

Artikkelissa Virva kuvattiin väliinputoajaksi, mutta oliko Virva väliinputoaja vai poiskäännytetty? Väliinputoaminen määritellään yleisesti tilanteeksi, jossa avun tarve on olemassa, mutta avun tarvitsija ei eri syistä täytä tuen saamisen kriteerejä. Mikäli väliinputoamista pyrkii tarkastelemaan tarkemmin ja etsimään sen aiheuttajia, aiempien tutkimusten perusteella sormi osoittaa avun tarvitsijaa ja hieman laajemmin arvioitaessa epämääräistä järjestelmää, jossa väliinputoamista tietyissä tilanteissa ”vain tapahtuu”. Joissain määrin on yhteisymmärrystä siitä, että tukijärjestelmässä on olemassa aukkopaikkoja, joihin väliinputoajat tipahtavat. Vähemmän löytyy analyysiä siitä, mitkä tekijät näitä aukkopaikkoja aiheuttaa.

Väliinputoamista tapahtuu erityisesti suhteessa perusturvaetuuksiin sekä sosiaali- ja terveyspalvelujen saatavuuteen. Perusturvaetuudet ovat syyperusteisia ja niitä myönnetään tietyissä sosiaalisissa riskitilanteissa, kuten työttömyyden, sairauden, työkyvyttömyyden, lapsen syntymän, huoltajan kuoleman ja vanhuuden perusteella. Perusturvaan liittyy vahva byrokratia ja etuuksiin liittyy sanktioita, tarveharkintaa ja harkinnanvaraisuutta. Nämä tekijät tuottavat kynnyksiä, joita avun tarvitsijan on ylitettävä saadakseen tarvitsemaansa tukea tai palvelua.

Perusturvaetuuksien saamiseen vaikuttaa siis asiakkaan lisäksi etuuden kriteerit ja tuesta tai palvelusta päättävä viranomainen. Viranomaisella on valtaa olla tavoitettavissa tai tavoittamattomissa, hän käyttää tulkintavaltaa suhteessa asiakkaaseen ja hänen tilanteeseensa. Väliinputoamista ei siis vain tapahdu, sitä myös tuotetaan tietoisilla ja harkituilla päätöksillä.

On selvää, että kaikille ei voida tarjota kaikkea mahdollista tukea. Tarvitaan myös selkeät ja yhtenäiset pelisäännöt. Nämä yhteiset säännöt ovat kuitenkin etuus- tai viranomaiskohtaisia ja kukin päätöksen tekijä on osa laajempaa organisaatiota, joka osaltaan määrittelee tehtävää päätöstä. Käytännöt vaihtelevat etuuden ja päätösvastuussa olevan organisaation mukaan. Väliinputoamiseen vaikuttavat siis asiakkaan tilanne, etuuden kriteerit, etuudesta päättävän viranomaisen ja hänen taustaorganisaationsa säännöt ja toimintatavat. Tämän perusteella sormella ei enää voida osoittaa vain asiakasta, joka ei täytä etuuden tai palvelun myöntämiselle asetettuja kriteerejä. On kyseessä laajempi kokonaisuus, jonka myötävaikutuksella väliinputoamista tapahtuu. Vai onko kyseessä kuitenkin poiskäännyttäminen avun tai tuen piiristä?

Perusturvan varaan joutuneiden ongelmat johtuvat myös sillä, että perusturvan taso on heikko. Ensisijaisia etuuksia on täydennettävä viimesijaisilla, eli asumistuella ja toimeentulotuella. Tämän seurauksena asiakkaan on toimittava usean eri viranomaisen kanssa ja sen myötä monien erilaisten sääntöjen ja käytäntöjen mukaan. Mitä useampaa tukea asiakas hakee, sen monimutkaisempaa myös byrokratia on. Tätä voi joissakin tapauksissa kutsua luukuttamiseksi.

Perusturvan kokonaisuus on monimutkainen, se koostuu tuista ja palveluista, hakijoista ja viranomaisista, laeista ja järjestelmistä. Väliinputoaminen on kohtuullista liittää etuuskohtaisten kriteerien täyttymisen ongelmiin, mutta kokonaisuuden tarkemman analyysin jälkeen tuen ja avun hakemisen kokonaisuudessa huomaa myös poiskäännyttäviä elementtejä.

 Väliinputoamiskertomuksiin tulisi suhtautua vakavasti. Ne auttavat paikallistamaan järjestelmässämme olevia aukkopaikkoja, joiden olemassa olemisen hyväksyminen ei ole yhdentekevää. Väliinputoajat ja poiskäännytetyt eivät ole joitakin toisia, kun turvaverkot eivät pidä, ne koskettavat meitä kaikkia. Sosiaaliset riskit voivat kohdata myös hyvässä työmarkkina-asemassa olevia, esimerkiksi työkyvyttömyys ei erottele duunaria ja johtajaa.

Tarvitsemme toimivan tukijärjestelmän ja asiantuntevia ammattilaisia, jotka auttavat palaamaan takaisin itsenäisesti selviytyväksi kansalaiseksi. Jos avun saamisesta tulee tai siitä tehdään vaikeaa, sen hakemista vältetään ja viivytetään. Poiskäännyttäminen voi myös olla järjestelmän tietoinen tavoite. Sillä on kahdenlaisia seurauksia. Tuen hakijoiden määrä saattaa ensin vähentyä, mutta varhaisten korjausliikkeiden puuttuessa ongelmat voivat myös kumuloitua vaikeammin ratkaistaviksi. Alun taloudellinen säästö voi muuttua raskaiksi korjaaviksi kustannuksiksi pidemmällä aikavälillä. On tärkeä paikallistaa järjestelmän ongelmakohdat, jotta niitä voidaan korjata. Avun tulisi olla oikea-aikaista ja tavoitettavaa. Se on sekä yksilön että yhteiskunnan etu. 

 

1 - 10Seuraava